Pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa linjattiin, että hallituskaudella eläkejärjestelmään valmisteltaisiin kolmikantaisesti ”tarvittavia työeläkelainsäädännön muutoksia rahoituksellisen kestävyyden varmistamiseksi ja riittävän etuustason turvaamiseksi”. Käytännössä se tarkoitti eläkeuudistusta.
Tavoitteena oli valmistella ”keinot eläkevakuutusmaksutason pitkän aikavälin vakauttamiseen sekä julkisen talouden kokonaisuuden merkittävään vahvistamiseen pitkällä aikavälillä sääntöpohjaisen vakautusjärjestelmän avulla”.
Tavoitteen mittaluokka tarkentui myöhemmin 0,4 prosenttiin suhteessa bkt:hen, mikä tarkoitti noin miljardia euroa.
Tammikuussa 2025 uudistuksen valmistelleet osapuolet pääsivät esittelemään ehdotusta, jonka julkista taloutta vahvistava vaikutus ei ollut vain 0,4 prosenttia, vaan arviolta peräti 0,57 prosenttia suhteessa bkt:hen. Euroissa mitattuna suuruus on puolisentoista miljardia.
Uudistuksen keskeisiin muutoksiin lukeutuivat sijoitustuottojen parantamiseen tähtäävät sääntelymuutokset ja nk. inflaatiovakauttaja, jonka voi odottaa aktivoituvan jokseenkin harvoin.
Jättikö tavoitteenasettelu tilaa kunnianhimolle?
Uudistuksen mukava puoli oli tietenkin se, ettei eläkeikiin tarvinnut puuttua, eikä sen koommin eläkkeen kertymiseen liittyviin sääntöihinkään. Sijoituksiin liittyvät sääntelymuutokset kuitenkin kasvattavat sijoittamiseen liittyvää riskiä, mikä toisaalta kasvattaa myös tuotto-odotuksia.
Vaikka riskin ja tuotto-odotusten kasvattamiseen suhtautuisikin myönteisesti, olisi kuitenkin paikallaan kysyä, miksi näitä näennäisen kivuttomia muutoksia ei ole toteutettu aiemmin, jos ne kerran kannatti tehdä nyt?
Voidaan myös pohtia, olisiko tavoiteriman voinut asettaa korkeammallekin kuin 0,4 prosenttiin bkt:sta – etenkin kun ehdotetun uudistuksen lopputuloskin oli arviolta likimain 0,6 prosenttia.
On luonnehdittu, että ajatukseen julkistalouden vahvistamisesta eläkejärjestelmään kajoamalla nihkeänoloisesti suhtautuneissa eläkepiireissä olisi saatettu salaa huokaista helpotuksesta, kun tasapainotustarpeen aika vaatimaton mittaluokka lopulta selvisi.
Hallituksen tavoittelema eläkevakuutusmaksutason vakauttaminen kuulostaa tavoitteena myönteiseltä, mutta puuttuuko siitä kunnianhimoa? Nykyistäkin maksutasoa on pidetty korkeana esimerkiksi nuorten kotitalouksien kannalta.
Korkeilla maksuilla on hintansa
Palkansaajan korkea TyEL-maksutaso on ongelmallinen paitsi itse palkansaajan käteen jäävien tulojen myös veronsaajien näkökulmasta, sillä ansiotulojen verotuksessa TyEL-maksut ovat vähennyskelpoisia. Korkeat maksut pienentävät verotettavaa ansiotuloa ja näin ollen verokertymää. Pienemmät käytettävissä olevat tulot suitsivat myös kulutusverojen kertymiä.
Kuvio kertoo, että TyEL-vakuutusmaksu kohdistuu suhteellisesti sitä voimakkaammin, mitä pienituloisemmasta palkansaajasta on kyse. Kun TyEL-maksu nousee esim. yhdellä prosenttiyksiköllä, maksettava valtion tulovero ja kunnallisvero pienenevät, minkä vuoksi kokonaisveroprosentti bruttopalkasta nousee tyypillisesti selvästi vähemmän kuin yhden prosenttiyksikön.
Seuraavassa taulukossa on esitetty palkansaajan (bruttopalkka 50 000 €/v.) TyEL-maksun yhden prosenttiyksikön alennuksen vaikutus tuloveroihin ja sairausvakuutusmaksuun 2025. Alennus kasvattaisi palkansaajan maksamia veroja ja sairaanhoitomaksua n. 201 eurolla ja käytettävissä olevia tuloja n. 299 eurolla. Kun tuloja ennen pitkää kulutetaan, valtio saa kaupan päälle kasvavat kulutusverotuotot.
Yhden prosenttiyksikön alennus palkansaajan TyEL-maksuissa pienentäisi maksutuottoja staattisesti vajaalla 1,1 miljardilla eurolla vuoden 2025 tasossa. Samalla muut tulovero- ja sairausvakuutusmaksutuotot kasvaisivat yhteensä arviolta noin 420 miljoonalla (arviot SISU-mallista). Kulutusveroineen summa nousisi yli puolen miljardin, kun kasvaneet käytettävissä olevat tulot kulutettaisiin viimeistään pitkällä aikavälillä. Muut dynaamiset vaikutukset olisivat toki asia erikseen.
Lisäksi työnantajan maksamat eläkevakuutusmaksut ovat merkittävä osa palkkaamisen kustannusta ja työn verokiilaa. Korkeammat palkkakustannukset lähtökohtaisesti myös alentavat yritysten viivan alle jäävää tulosta, mikä puolestaan pienentää yhteisöverotuloja.
Korkeilla eläkemaksuilla on siis hintansa paitsi maksun maksajalle myös valtion ja kuntien taloudelle. Monesta syystä olisi eduksi, ettei eläkemaksutaso nousisi nykyisestä, ja että se voisi jopa alentua. Siihen voisi johtaa aiempaa tuottoisammat sijoitustuotot – ellei sitten eläkeuudistus, jolle asetettavia tavoitteita voisi kuvailla tarmokkaammiksikin kuin aika vaatimattomiksi.
Janne Kalluinen
Kommentoi