Kuten varmasti monilla vanhemmilla, haaveeni on jättää lapsilleni parempi maailma kuin minkä itse aikanaan sain.
Lukiessani tuoreita Suomen talousennusteita aloin pohtia, millaisen tulevaisuudennäkymän jätämme lapsillemme. Elinaikanani maamme on mennyt monella mittarilla parempaan suuntaan, mutta millaisen uskon parempaan huomiseen he perivät minulta?
Vanhempani syntyivät sotien jälkeen ja he näkivät Suomen nousevan sodan raunioista maailman kartalle. Talous kasvoi nopeasti, palkat nousivat ja Suomi saavutti muiden länsimaiden elintason. Suomalaisten elintaso kaksinkertaistui kahdessakymmenessä vuodessa kahdesti peräkkäin.
Nuoruuteni ajoittui 90-luvulle, jolloin Suomi kärsi lamasta, mutta nousi pian jaloilleen suomalaisen teknologiaosaamisen valloittaessa maailmaa. Tuolloin saattoi tuntea ylpeyttä kansantaloutemme kehityksestä, ja tulevaisuus oli täynnä toivoa.
Sisukas kansa selätti jälleen vaikeudet, ja suunta oli kohti parempaa. Valtion velatkin maksettiin pääosin pois, ja korkein luottoluokitus oli tunnustus vastuullisesta taloudenhoidosta.
Nämä aikalaiskokemukset iskostivat selkäytimeen ajatuksen, että tästäkin selvitään.
Omille lapsilleni ei tunnu olevan tarjolla samanlaista toiveikasta tulevaisuudennäkymää. Tietävätköhän he edes, että sellainen voisi olla?
Nyt työelämään siirtyvät nuoret aikuiset eivät ole koskaan nähneet aikaa, jolloin Suomessa talous oli kansallinen ylpeydenaihe. Suomen talous on polkenut paikoillaan jo 17 vuotta, ja tuleva kasvu näyttää heikolta.
Samalla ympäristöongelmat muuttuvat yhä konkreettisemmiksi, eikä poliitikot tunnu löytävän ratkaisuja, vaikka tiedeyhteisö niitä kuinka tyrkyttää. Moni nuori uskoo, ettei kasvu ole edes mahdollista luonnon asettamissa rajoissa.
Väestö ikääntyy, terveydenhuolto on kriisissä ja julkinen talous on kuralla. Eläkejärjestelmä natisee liitoksissaan, sota uhkaa ja äärioikeisto valtaa alaa.
Vaan ovatkohan tällaiset muistelot omasta nuoruudestani vain keski-ikäisen nostalgiaa? Onhan Suomi parantunut monella mittarilla.
Tilastoista näkyy selvästi, että suomalaiset ovat nykyään vauraampia, he elävät pidempään ja heillä on elämässään valtavasti enemmän vaihtoehtoja kuin oli omassa nuoruudessani.
Tilastoista näkyy myös selvästi, että kehityksen tahti on hiipunut.
Vuonna 1950 syntyneet kokivat ensimmäisen 30 elinvuotensa aikana huiman elintason kasvun. Vuosina 1950–1980 bruttokansantuote henkeä kohti kasvoi peräti 213 %. Vastaavasti vuosina 1980–2010 se kasvoi 82 %.
Vuonna 2010 syntyneet eivät ole nähneet lainkaan samanlaista kehitystä. Jos ennusteet pitävät paikkansa ja kasvu tästä kiihtyy, niin vuonna 2010 syntyneiden elintaso on noussut vain 30 %, kun he täyttävät 30 vuotta.
Yksi keskeisimmistä kasvun ajureista on ollut koulutustason nousu, mutta se on nyt pysähtynyt. Vuonna 1980, kun 50-luvun lapset täyttivät 30 vuotta, heidän ikäluokastaan 5 prosentilla oli ylempi korkeakoulututkinto. Vuonna 1980 syntyneiden tullessa samaan ikään vuonna 2010 vastaavasti luku oli 16 %. Tuon jälkeen osuus ei ole kasvanut. Lastemme koulutustaso ei tule olemaan korkeampi kuin vanhemmillaan.
En silti missään nimessä haluaisi takaisin menneisyyteen. Jos saisin valita, matkustaisinko aikakoneella tulevaisuuteen vai menneisyyteen, valitsisin ehdottomasti tulevaisuuden. Kehitysusko on minuun sen verran pahasti pinttynyt. Mutta kumman lapsemme valitsisivat?
Hyvinvoinnin kannalta tärkeää ei ole vain taso vaan myös muutos. Absoluuttisesti mitattuna elämme maailmanhistorian vaurainta aikaa yhdessä maailman vauraimmista maista. Mutta ihminen aistii paremmin muutoksen kuin absoluuttisen tason.
Vaikka eläisimme maailman onnellisimmassa maassa, moni on silti tyytymätön, jos toivoa paremmasta ei ole. Tämä näkyy varsinkin nuorissa lisääntyneenä ahdistuksena ja mielenterveysongelmina. Huolet sodasta, ympäristöongelmista ja pandemioista ovat iskeneet nuoriin tunteen turvattomuudesta ja näköalattomuudesta.
Siksi on tärkeä vihdoin laittaa maan asiat kuntoon ja kääntää Suomi nousuun. Tämä ei tarkoita vain talouden kohentamista, vaan pitkäjänteisesti ja laajakatseisesti kehitystyötä parhaaseen tietoon perustuen. Se edellyttää myös, että me vanhemmat sukupolvet luovumme joistain saavutetuista eduista, jotta nuorilla olisi valoisampi tulevaisuus. Jos todella haluamme jättää lapsillemme perinnöksi paremman maailman, sen eteen on tehtävä työtä.
Juha Itkonen
Kommentoi