Kuvittele, että olet juuri ostanut sähköauton ja pienentänyt merkittävästi hiilijalanjälkeäsi. Olet ansaitusti tyytyväinen itseesi, sillä elät nyt verrattain ympäristöystävällisesti.
Myöhemmin alat suunnitella seuraavaa lomamatkaasi. Voisit matkustaa joko junalla kotimaassa tai lentää jonnekin kauas. Lentämisen päästöt huolettavat, mutta ajattelet, että olethan juuri vähentänyt merkittävästi päästöjäsi ostamalla sähköauton, joten ei yksi lentomatka tee sinusta vielä ympäristörikollista.
Tällainen ajatuksenkulku on varsin luonnollinen, ja sosiaalipsykologiassa sitä kutsutaan moraaliseksi lisensoinniksi. Viime vuosikymmenellä ilmiötä on tutkittu paljon myös ympäristöpolitiikan kannalta.[1] Kun teemme moraalisesti hyviä tekoja, se kasvattaa todennäköisyyttä, että annamme itsellemme luvan tehdä moraalisesti huonoja tekoja.
Ongelma ei ehkä ole niin vakava, jos teemme ensin ison hyvän teon ja sen jälkeen pienen pahan teon. Meneväthän asiat näinkin parempaan suuntaan.
Ongelma on vakavampi, jos se hyvä teko ei olekaan niin suuri, mutta paha teko on. Ympäristöasioissa usein isojen ja pienten asioiden erottaminen on vaikeaa.
Esimerkiksi muovikassit ja kertakäyttöiset kahvikupit ovat saaneet valtavasti huomiota. Moni onkin vaihtanut ne kangaskasseihin ja kestokuppeihin. Ei ole vähättelyä sanoa, että näiden ympäristövaikutukset eivät ole merkittäviä. Suomen ympäristökeskus aikoinaan kirjoitti muovikasseista kattavan raportin, jonka ensimmäisessä lauseessa todettiin sama asia.[2] Muovikassit muodostavat pari promillea suomalaisten jätevirroista. Puolestaan kestokuppien valmistus ja pesu kuluttaa runsaasti energiaa, joten nettohyöty on kyseenalainen.
Vaikka tällaiset vähäpätöiset ekoteot itsessään eivät ole ongelmallisia, ne voivat aiheuttaa paljon vahinkoa moraalisen lisensoinnin kautta. Kangaskassit ja kestokupit vahvistavat ympäristöystävällisen kuluttajan identiteettiä, niin etteivät pienet ympäristöpaheet horjuta positiivista minäkuvaa.
Todellisuudessa ne pienet paheet saattavatkin olla suuria. Yksi tällainen on kodin huonelämpötila. Suomessa rakennusten lämmitys on merkittävä päästöjen aiheuttaja, ja huonelämpötila vaikuttaa voimakkaasti energiankulutukseen. Jo yhden lämpöasteen pudotus vähentää kulutusta noin viisi prosenttia.
Moraalisen lisensoinnin kaltainen ongelma esiintyy myös politiikassa. Kun päättäjät tekevät pieniä mutta näyttäviä ilmastotoimia, saattaa syntyä mielikuva, että asiat menevät parempaan suuntaan. Se vähentää painetta tehdä oikeasti merkittäviä politiikkatoimia.
Lisäksi ihmisten arkeen puuttuvat politiikkatoimet kuluttavat poliittista pääomaa ja sitoo lakeja valmistelevien viranomaisten resursseja.
Näpertely ympäristöpolitiikassa voi siis syrjäyttää oikeasti tärkeitä uudistuksia.
Esimerkiksi pari vuotta sitten EU kielsi muovipillit ja tänä vuonna juomapullojen irralliset korkit. Uudistusten taustalla oli erityisesti huoli valtamerien saastuminen muoviroskasta. Ongelma on vakava, mutta ei se näillä toimilla ratkea. Ne roskat eivät tule Suomesta eikä edes EU:sta. Valtamerien muovijätteestä 93 prosenttia tulee kymmenestä eniten saastuttavasta joesta, joista kahdeksan sijaitsee Aasiassa ja kaksi Afrikassa.[3]
Ei Suomessa dumpata jätteitä meriin. Suomen rannoilta löydetyistä roskista vain 1,5 % oli muovisia pullonkorkkeja ja kansia.[4] Muoviroskat ovat ympäristölle haitallisia, mutta ne eivät muodosta katastrofaalista uhkaa.
Samaan aikaan meillä on globaaleja ympäristöongelmia, joihin liittyy aito katastrofin uhka. Tällaisia ovat ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Ympäristökatastrofien uhka ei ole vähentynyt, vaikka niiden rinnalle on tullut uusia uhkia.
Kun valtioiden budjetit ovat tiukoilla, on helpompi säätää kieltoja. Niiden kustannukset koituvat valtioiden sijaan kotitalouksille ja yrityksille. Kiellot ovat harvoin kustannustehokkaita.[5]
Muovipilleistä ja -korkeista valittajia saa haukkua junteiksi, mutta kannattaa tunnustaa tosiasia, että he ovat myös äänestäjiä. Ihmisiä ärsyttävä ympäristönäpertely lisää sellaisen politiikan kannatusta, joka jättäisi tekemättä myös tutkitusti kriittiset ympäristötoimet.
EU on erinomainen väline ratkoa ylikansallisia ympäristöongelmia. EU on toteuttanut esimerkillistä ilmastopolitiikka. Muun muassa EU:n päästökauppajärjestelmä on onnistunut vähentämään päästöjä merkittävästi. Mutta EU on myös tehnyt toimia, joita ei voi tutkimustiedon valossa pitää likimainkaan optimaalisina.
Mutta antavatko hyvät ympäristöpolitiikan toimet EU:lle moraalisen lisenssin tehdä huonoa politiikkaa? Kun mietin ympäristöongelmien vakavuutta, resurssien rajallisuutta, kaikkia muita uusia uhkia ja yhteiskunnallisia haasteita, niin mielestäni meillä ei kerta kaikkiaan olisi varaa näpertelyyn.
Usein kuulee väitteen, ettei pienen Suomen päästöillä ole merkitystä. Kesäkuun europarlamenttivaaleissa suomalaisilla on mainio mahdollisuus vaikuttaa politiikkaan myös Suomen rajoja laajemmin. Tilaisuutta ei pidä jättää käyttämättä.
Juha Itkonen
[1] Tiefenbeck ym. (2013). For better or for worse? Empirical evidence of moral licensing in a behavioral energy conservation campaign. Energy Policy, 57, 160–171.
Merritt ym. (2010). Moral Self-Licensing: When Being Good Frees Us to Be Bad. Social and Personality Psychology Compass, 4(5), 344–357.
[2] Mattila ym. (2009), Ostoskassien ilmastovaikutusten vähentäminen, Suomen ympäristö 2/2009.
[3] Scientific American, Stemming the Plastic Tide: 10 Rivers Contribute Most of the Plastic in the Oceans.
[4] Hallituksen esityksen (HE 141/2022 vp) perustelut.
[5] Juha Itkonen, Välineet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö.
Kommentoi