Sanotaan, että suomalaiset ovat vaatimatonta kansaa. Emme usein ylpeile saavutuksillamme, ehkä siksi, että silloin tuppaa käymään huonosti. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Koulutus on kuitenkin yksi niistä harvoista aiheista, joista intoudumme ylpeilemään – ja oikein kunnolla.
Suomi panosti koulutukseen määrätietoisesti 1900-luvun loppupuolella. Koulutusta arvostettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa ja sen ymmärrettiin olevan tärkeää kansakunnan menestyksen kannalta.
2000-luvun taitteessa saimmekin todisteita siitä, että työ oli tuottanut tulosta. Suomi menestyi nuorten osaamista mittaavissa Pisa-tutkimuksissa, korkeakoulutettujen osuus oli maailman huippua ja Nokian maailmanvalloitus osoitti, kuinka olemme teknologian eturintamassa.
Sittemmin pudotus on ollut niin raju, ettei sitä vieläkään oikein haluta myöntää.
Suomi tuntuu henkisesti jämähtäneen yhä odottamaan sitä seuraavaa Symbian-puhelinta, joka on nostava meidät takaisin huipulle – riittää kun vain luotamme omaan erinomaisuuteemme, jatkamme sinnikkäästi samaa rataa emmekä tee mitään isoja muutoksia.
Tosiasia on, että koulutuksen osalta olemme menettäneet etumatkan ja monin paikoin jääneet selvästi jälkeen.
Pisa-tutkimuksissa Suomen tulos on toistuvasti heikentynyt. Moni maa on mennyt meistä ohi, mukaan lukien Viro.
Vähän hävettää ajatella, että jossain vaiheessa suomalaisesta koulutuksesta jopa kaavailtiin suurta vientituotetta.
Korkeakoulutettujen nuorten aikuisten osuus Suomessa on pysynyt lähes ennallaan, kun taas muut verrokkimaat ovat menneet selvästi edelle.
Vuonna 2022 suomalaisista 25–34-vuotiaista 39 prosentilla oli vähintään korkeakoulututkinto, kun kärkimaissa sellainen oli yli 60 prosentilla. OECD-maiden keskiarvo oli 48 prosenttia.
2000-luvulla Suomi jäi lepäämään laakereilleen, samalla kun muut maat panostivat koulutukseen.
Jotta Suomi pääsisi takaisin maailman kärkeen korkeakoulutettujen osuudessa, tutkinnon suorittaneiden määrän pitäisi kasvaa yli puolella. Se siis vaatisi todella radikaalin suunnanmuutoksen ja valtavia investointeja koulutukseen.
Mistä tähän saataisiin rahat, kun samalla pitäisi hillitä julkisen talouden alijäämiä ja velkaantumista?
Ilmeinen ratkaisu on kerätä lisävarat niiltä, jotka hyötyvät koulutuksesta eniten, eli opiskelijoilta itseltään.
Lukukausimaksut ovat kuitenkin arka aihe Suomessa, ja keskustelu kääntyy usein ensimmäisenä huono-osaisten mahdollisuuksiin päästä yliopistoon.
Itsekin olen työväenluokkaisesta perheestä ja sukuni ensimmäinen ylioppilas. Olen kokenut sen korkean kynnyksen, joka oli ylitettävä päästäkseen yliopistoon ilman esikuvia ja taloudellista tukea.
Tätä taustaa vasten ja edellä mainittujen lukujen valossa tuntuu hieman hullulta vastustaa lukukausimaksuja huono-osaisiin vedoten. Suomessa opiskelu on maksutonta, mutta paikkoja on vain harvoille. Paljon mieluummin näkisin järjestelmän, jossa tutkinnon suorittaisi puolet enemmän nuoria ja lukukausimaksujen rahoittamiseen on tarjolla reilu opintolaina. Silloin varmasti nykyistä useampi huono-osainen saisi mahdollisuuden.
Opintolainajärjestelmät ovat myös kehittyneet. Esimerkiksi Iso-Britanniassa takaisinmaksu alkaa vasta, kun tutkinto alkaa tuottaa tulosta eli palkka nousee yli tietyn tason. Siellä tutkintoon yltää jo yli 60 prosenttia nuorista aikuisista.
Lukukausimaksuissa ja opintolainoissa on omat ongelmansa, mutta ovatko ne tosiaan pahempia kuin se, että sadat tuhannet suomalaiset jäävät vaille parasta mahdollista koulutusta?
Asenteet ovat ratkaisevia. Aikoinaan yliopistojen ilmapiiri opetti minuakin kavahtamaan lukukausimaksuja ja opintolainaa. Opiskelijoiden etujärjestöt politikoivat maalaamalla synkkää kuvaa epävarmasta tulevaisuudesta.
Se oli kelju karhunpalvelus. Kellään ei tässä yhteiskunnassa ole yhtä kirkkaita tulevaisuudennäkymiä kuin korkeakoulutetuilla. Korkeakoulutetut saavat nauttia parempaa elämää monilla mittareilla: korkeampi palkka, varmempi työpaikka ja parempi terveys.
Nyt nämä kirkkaat näkymät pitäisi tuoda huomattavasti useamman ulottuville.
Hallituksen tavoite on nostaa korkeakoulutettujen osuus “mahdollisimman lähelle 50 prosenttia” vuoteen 2030 mennessä. Se on masentava tavoite. Muissa OECD-maissa osuus on kasvanut trendinomaisesti, joten vuonna 2030 tuskin olisimme edes keskikastia.
Ei, nyt tarvittaisiin paljon korkeampi tavoite ja isot investoinnit koulutukseen peruskoulusta alkaen. Tavoitteen pitäisi olla selvästi yli 60 prosentin, jotta Suomi nousisi takaisin kärkeen.
Ensimmäinen askel on luopua entisestä ylpeydestä suomalaisen koulutuksen suhteen ja myöntää tosiasia: Suomi ei ole enää koulutuksen kärkimaa. Edessä on iso urakka, jotta Suomi voisi olla sellainen jälleen tulevaisuudessa.
Juha Itkonen
Kommentoi