Juuri kun lakkokeväästä selvittiin, edessä on jo syksyn työmarkkinakierros. Iänikuinen taistelu työn ja pääoman välillä saa taas jatkua. Työntekijöiden ja omistajien edut asetetaan vastakkain, ja jälleen käydään eeppistä kamppailua siitä, miten se kuuluisa kakku jaetaan.
Siinä metakassa varmasti kuullaan sotahuutoja siitä, kuinka kapitalistien alati kasvavat voitot vievät viimeisetkin roposet palkansaajilta, tai kuinka jatkuvasti paisuvat palkat tuhoavat kannattavuuden ja ajavat työnantajat konkurssiin.
Tämän kakkujen sodan juuret juontavat vähintään Karl Marxin teorioihin kapitalistisesta järjestelmästä. Kapitalismissa työnantajat omistavat tuotantovälineet ja työntekijät myyvät työpanoksensa palkkaa vastaan.
Marx ajatteli, että kapitalismin lainalaisuudet johtavat siihen, että työntekijöiden asema vääjäämättä heikkenee, kunnes sorretut lopulta nousevat kapinaan ja kaatavat kapitalistisen järjestelmän.
Näennäisesti työnantajien ja työntekijöiden edut ovatkin ristiriidassa keskenään. Taloudellisesta tuotannosta syntyy tuloja, jotka jakautuvat työntekijöiden ja pääoman omistajien välillä. Se osa tuloista, joka ei mene palkkoihin ja muihin kuluihin, jää pääomatuloina omistajille.
Näin ajateltuna palkansaajat ja työnantajat pelaavat nollasummapeliä. Yhden parannus on toisen heikennys.
Mutta miten tulot ovat todellisuudessa jakautuneet? Marx kehitti riistoasteen käsitteen mittaamaan sitä, kuinka suuri osa tuotannon arvosta jää työntekijöille ja kuinka suuri osa pääoman omistajille. Nykyaikaisesta kansantalouden tilinpidosta voi laskea vastaavan mittarin, joka kertoo työn ja pääoman saaman osuuden kansantalouden tuloista.
Kun katsotaan työn ja pääoman osuuksien kehitystä Suomessa viimeisen viiden kymmenen vuoden aikana, huomataan, että mitään kovin merkittävää ei ole tapahtunut. Työn osuus kansantalouden tuotosta on ollut keskimäärin 70 prosenttia.
Vuosien varrella tämä jako on vaihdellut suhdanteiden mukana. Taantumassa voitot supistuvat voimakkaammin kuin palkat, ja nousukaudella tilanne on päinvastainen.
Talouden rakennemuutokset ovat myös vaikuttaneet osuuksiin. Ennen 90-luvun lamaa työn osuus oli aavistuksen nykyistä korkeampi. Laman ja finanssikriisin välissä osuus oli taas hieman matalampi.
Minkäänlaisia merkkejä Marxin ennustamasta työntekijöiden aseman jatkuvasta heikkenemisestä ei kuitenkaan ole nähtävissä.
Kamppailu hieman isommasta kakkusiivusta on siis ollut varsin tylsää asemasotaa.
Tästä näkökulmasta kaikki nämä työmarkkinakiistat ovat olleet liki yhdentekeviä. Kaikki ne vuosikymmenien vastakkainasettelut eivät ole muuttaneet tulonjakoa työn ja pääoman välillä muutamaa prosenttiyksikköä enempää.
Eikä edes jako palkansaajiin ja kapitalisteihin ole kovin selvärajainen. Valtaosa suomalaisista on jossain vaiheessa elämäänsä palkansaaja, ja kaikki hyötyvät pääomatuloista vähintään eläkejärjestelmän ja valtion sijoitusten kautta.
Suomalaisten tulot eivät nykyään silti ole samat kuin viisi kymmentä vuotta sitten. Vuoden 1975 jälkeen työn ja pääoman yhteenlaskettu tulo on kasvanut reaalisesti liki kaksinkertaiseksi. Tämä kasvu on käytännössä kokonaan tapahtunut tarkastelujakson kolmena ensimmäisenä vuosikymmenenä, kun työn tuottavuus kasvoi. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kasvu on ollut olematonta.
Tästä nähdäänkin suomalaisten heikon tulokehityksen todellinen syy. Ilman tuottavuuden aikaansaamaa talouskasvua suomalaisten tulotaso ei voi kasvaa.
Jos Suomen talous olisi kasvanut viimeiset kaksi vuosikymmentä samalla vauhdilla kuin menneinä vuosikymmeninä, tai edes kuten muissa verrokkimaissa, olisi tulotasomme nyt kymmeniä prosentteja korkeampi.
Talouskasvun rinnalla syksyllä käytävät neuvottelut prosentin kymmenyksistä ovat täysin yhdentekevää nappikauppaa.
Työmarkkinaneuvottelut voivat kuitenkin olla merkityksellisiä, jos ne onnistuvat vaikuttamaan tuottavuuden kasvuvauhtiin. Parhaimmillaan työmarkkinaneuvottelut voivat johtaa päätöksiin, jotka parantavat työntekijöiden osaamista ja jaksamista tai yritysten kannustimia investoida ja luoda korkean tuottavuuden työpaikkoja.
En malta olla käyttämättä kulunutta kielikuvaa: olennaista ei ole se, miten kakku jaetaan, vaan se, kuinka suuri kakku on. Kun parikymmentä vuotta on poljettu paikoillaan, pitäisi jokaiselle olla jo selvää, etteivät suomalaiset rikastu riitelemällä kakunmuruista, vaan kasvattamalla kakun kokoa.
Syksyn työmarkkinakierroksella pitäisi siis keskittyä täysillä siihen, miten tuottavuus saadaan takaisin kasvu-uralle. Teatraaliset taistelut ja sotahuudot voisi jättää tällä kertaa väliin ja panostaa siihen, mikä todella merkitsee.
Juha Itkonen
Kommentoi