Ukrainan sodan jatkuessa olemme saaneet silmiimme ja mieliimme toinen toistaan karmeampia tapahtumia. Venäjän raakalaismaisen hyökkäyksen, siviileihin kohdistuvien aggressioiden ja hirvittävien sotarikosten vyöry järkyttää.
Sotauutisia seuratessani huomaan usein ajattelevani, miten ihmeessä sodan keskellä elävät ihmiset pystyvät säilyttämään toimintakykynsä ja edes jollain tavalla rationaalisen ajattelun.
Tietenkin sota ja sen mukanaan tuoma inhimillinen kärsimys aiheuttavat pahoja henkisiä traumoja. Silti ihmettelen usein esimerkiksi pakenevien tai piirityksen keskellä eläneiden siviilien kykyä toimia juuri siinä hetkessä.
En voi kuvitellakaan, miltä tuntuu lähteä henkensä kaupalla pakoon omasta maastaan, ehkä vain kassi ja lapsi käsivarrellaan, tietämättä koska pääsee takaisin tai onko enää olemassa paikkaa mihin palata, ja ovatko sotimaan jääneet miehet siinä vaiheessa enää hengissä.
Tai miltä tuntuu asettua pakolaisena uuteen maahan ilman henkilökohtaisia tavaroita, pysyvää kotia tai työtä, ja olla kokonaan vastaanottavien ihmisten hyväntahtoisuuden varassa.
Tätä kaikkea käyvät juuri nyt miljoonat ukrainalaiset läpi keskellä Eurooppaa. Ja se antaa perspektiiviä omaan arkeen ja sen "vastoinkäymisiin".
Olen itse muuttamassa pian uutta työtehtävääni varten Saksaan, ja joka kerta, kun tuskailen siihen liittyviä käytännön asioita, tunnen saman tien häpeän piston sydämessäni. Vielä nolompaa on tajuta, että tarvittiin sota, jotta ymmärrän kuinka etuoikeutettua elämää syvän rauhan ajassa, vauraassa demokraattisessa länsimaassa elävä ihminen saa viettää.
Moni asia on asettunut viime viikkoina erilaiseen valoon. Vielä tammikuussa muistan manailleeni suurta sähkölaskua ja bensan hintaa. Jos ja kun Venäjän pysäyttäminen tuo mukanaan muun muassa sen, että maksan energiasta tai polttoaineesta enemmän, säädän asuinlämpötilaa pienemmälle tai jätän saunan välillä lämmittämättä, se tuntuu juuri omalla kohdallani kovin mitättömältä asialta sen rinnalla, että saataisiin aikaan rauha (samalla ymmärrän, että jollekulle toiselle näistä aiheutuu suurta haittaa.)
Ja vaikka sodan kärsimykset eivät väisty mielestä, on samalla tärkeää muistaa huolehtia resilienssistä, josta jo aiemmin kirjoitin. Vain huolehtimalla omasta jaksamisestamme pystymme kestämään suuren henkisen paineen.
Elämme vaikeita ja hirvittävän surullisia aikoja, mutta nyt jos koskaan on tarve uskoa parempaan tulevaisuuteen, puhaltaa yhteen hiileen ja olla päättäväisesti hyvän puolella.
Kommentoi