Katri Kulmuni putosi politiikan ykkösketjusta yhtä nopeasti kuin talkkari jäiseltä peltikatolta. Tuskin kukaan uskoo hänen pysyvän puheenjohtajan paikalla sen jälkeen, kun Keskustan puoluekokouksen viimeiset aplodit on syksyllä taputeltu. Vähintään samalla nopeudella tyrmättiin hänen ideansa eläkeiän tarkastelusta. Kerrankin työmarkkinajärjestöt olivat jostakin samaa mieltä. Happamia totesivat Häkämies ja Eloranta kuin yhdestä suusta maisteltuaan Kulmunin eläkemarjoja.
Eläkeläisiä ei uskalla yksikään puolue ainakaan tarkoituksella suututtaa. Heitä on äänestäjinä yksinkertaisesti liian paljon. Reilut 1,6 miljoonaa eläkeläistä on poliittinen mahti, jolle ei löydy suomalaisessa yhteiskunnassa vertailukohtaa. Yrittäjiä on noin kolmesataatuhatta, lapsiperheitä reilut puoli miljoonaa ja yksinhuoltajia satatuhatta. Palkansaajien poliittiset intressit ovat taas huonosti soviteltavissa yhteen. Sen ovat työtekijäjärjestöt kaatuneiden keskusjärjestöjen yhdistymisaikeiden myötä havainneet.
Eläkeläisten eduntavoittelu lanaa kaikki muut ryhmät tarvittaessa pannukakuksi. Varsinkin, kun eläkeläisten määrä jatkaa varmaa kasvuaan myös tulevaisuudessa. Vappusatasia kannattaa vaalivoiton toivossa luvata, vaikka tietäisi lupauksensa täysin mahdottomaksi. Suuret ikäluokat ovat suuri mahti, vaikka ovatkin siirtyneet työelämästä reserviin.
Eläkeläisten lukumäärä on syy sille, että täysin sudeksi osoittautuneen eläkeuudistuksen korjaamiseen menee reilut kaksikymmentä vuotta. Käytännössä se vaatii, että kaikki edelliseen uudistukseen osallistuneet ovat poistuneet areenalta. Niin vaikeaa päätöksentekijöille on paskan päätöksen myöntäminen.
Vuonna 2005 saatiin loistava idea, jonka myötä vanhuuseläkkeen alaikäraja laskettiin 65 vuodesta 63 vuoteen. Samassa yhteydessä saatiin lehmänkauppojen seurauksena karsittua pari kaikkein räikeintä reittiä ennenaikaiselle keinutuolissa istumiselle. Vanhuuseläkkeen alaikärajan laskua perusteltiin sillä, että jatkossa eläkkeen kynnyksellä olevat lahjottaisiin pysymään työelämässä niin sanotulla superkertymällä. Toisin kävi, Untergang tuli. Eläkkeelle rynnättiin heti, kun se oli mahdollista.
Kun 2005 tehdyn eläkejärjestelmän uudistuksen tarkoituksena oli saada suomalaiset pysymään työelämässä 2–3 vuotta pidempään, professori Roope Uusitalon tutkimuksen mukaan uudistuksen todelliset vaikutukset ovat kuitenkin olleet osin päinvastaisia. Eläkkeelle jäätiin 2000-luvulla aiempaa varhemmin. Kun tilastoinnin erot otetaan huomioon, ei eläkkeellesiirtymisiän odote noussut kuin vajaalla puolella vuodella koko 2000-luvun aikana. Vain yksi kuudesosa tavoitteesta toteutui – ja tuli nuorille kalliiksi.
Nuorten ei kannata kuitenkaan huolestua siitä, että eläkejärjestelmä kaatuisi. Kyllä se pystyssä pysyy. Tosin eläkemaksut (lue eläkeverot) jatkavat kasvuaan, mutta saadun eläkkeen suhde palkkaan tulee laskemaan. Kun vuonna 2020 eläke on keskimäärin 52,4% palkasta, tippuu se jatkossa alle 45 prosenttiin. Samaan aikaan eläkemaksut jatkavat kuitenkin nousuaan.
Kun Matti Vanhanen otti Kulmunin paikan valtiovarainministerinä, kohta nähdään, oppiko hän mitään vuoden 2009 Rukan hangista? Tuolloin epäonnistuneen eläkeuudistuksen korjausta ehdottaneen pääministerin ideaan tarjottiin vastatarjouksena ainoastaan yleislakkouhkaus. SAK:n Lauri Ihalainen otti selkävoiton pääministeristä ja Suomen nuorista viikossa. Ihalainen lausui tuolloin: ”Päätös on kohtuuton”.
Kohtuuttomia ovat jatkossa nuorten eläkemaksutkin.
Kim Väisänen
Kommentoi