I was the future once totesi Iso-Britannian tuleva ex-pääministeri David Cameron viimeisen puheensa lopuksi kuningaskunnan alahuoneessa. Cameron sai itseironiasta omiltaan raikuvat aplodit – ja oppositioltakin vähintään kohtuulliset.
Tämän jälkeen hän käveli kättelemään legendaarisiin mittoihin kasvaneen puhemies John Bercowin, ja poistui Britannian politiikan korkeimmalta areenalta. Tulevaisuuden tähti sammui sekoiluun EU-kansanäänestyksessä. Britannia lähti EU:sta, ja Cameron pääministerinvirasta. Vuosi oli 2016.
Ykkönen, ykkönen, ykkönen. Suomi on Cameronin tavoin maa, jolla kerran oli loistava tulevaisuus. Tulosten valossa tuo loistava tulevaisuus on takanapäin.
Vuosina 2002–2005 Suomi otti kolme kertaa peräkkäin piikkipaikan WEF:n, Maailman talousfoorumin kilpailukykymittauksessa. Vuonna 2002 Suomen sijoituksen aiemmalta kakkostilalta ykköseksi nosti se, ettei WEF enää tilastoinut julkisten menojen osuutta haitaksi.
Talousjärjestössä järkeiltiin, että on etu, jos julkisin varoin vaikutetaan myönteisesti maan kilpailukykyyn. Ehkä ei olisi kannattanut virittää kriteerejä, koska sittemmin olemme pudonneet kympin sakista.
WEF:in tutkimus asettaa maat paremmuus- tai oikeammin kauneusjärjestykseen muun muassa teknologian kehitystä ja makrotalouden vakautta arvioivilla mittareilla.
Perinteisesti Suomen vahvuuksia kisassa ovat olleet hyvin toimivat instituutiot sekä tehokas koulutus. Näistä jälkimmäinen on tuoreimpien Pisa-tulosten perusteella päässyt rapautumaan pahemman kerran. Tulokset tulivat ja raivo repesi. Jostakin on löydettävä pikaisesti syyllinen sille, miksi Virokin porhalsi Suomen ohi koulutuksen laatua arvioivassa Pisa-tutkimuksessa.
Toistaiseksi varmoja ykkössyyllisiä tilanteeseen ovat muun muassa maahanmuutto (kuten aina), opetushallitus, mobiililaitteet, hankehumppa, sosiaalinen media, inkluusio, resurssien puute (kuten aina), huonot vanhemmat, edelliset hallitukset ja opetusministerit (kaikki), tuloerot, leikkaukset, avokonttorimaiset luokat, vähentynyt lukeminen ja kasvaneet luokkakoot.
Varsin usein objektiivista järjenääntä väläyttelevä professori Roope Uusitalo totesi X:ssä, että "on hyvä tunnustaa että meillä ei taida olla ensimmäistäkään uskottavaa tutkimusta siitä, miksi suomalaisnuorten PISA-tulokset oli joskus hyviä ja miksi ne ei ole sitä enää". Ei siis yksiselitteisesti tiedetä sitä, miksi oltiin ennen huipulla, ja miksi ei olla enää. Tiede on epävarma syistä, mutta maallikot varmoja.
Toinen professori, sählykaverini Mika Pantzar tulkitsi Facebookissa viimeisimpiä tuloksia suurta yleisöä armollisemmin. Hän muistutti, että Suomi on Pisa-tutkimuksen kokonaisarvosanassa Euroopan toiseksi paras maa heti Viron jälkeen.
Tosin ei Virossakaan tuloksia juhlittu tai varsinaisesti hehkutettu. Paikallinen yleisradioyhtiö ERR raportoi tulokset otsikolla: Viro putosi neljänneksi. Euroopan ykkönen onkin vain maailman nelonen. Media on tunnetusti vaikea yleisö.
Miten kävikään Suomen reaalitaloudelle 2000-luvun alun kultaisten vuosien jälkeen, kun talouden kauneuskilpailuiden podium-sijoitukset vaihtuivat ynnä muuta -kategoriaan?
Varsin onnettomasti. Nyt tiedetään, että 2010-luku oli Suomen 1860-luvulta alkavan kasvuhistorian kolmanneksi heikoin vuosikymmen – vain 1870- ja 1910-luvuilla kasvu oli vielä hitaampaa. 1870-lukua edelsivät sentään suuret nälkävuodet, ja 1910-luvun lopulla maassa riehui verinen sisällissota. Sisällissotaa edelsivät taas ensimmäinen maailmansota ja venäläisten käynnistämä toinen sortokausi.
Toivotaan, ettei käynnissä oleva trendimäinen Pisa-tulosten lasku realisoidu tulevaisuudessa täysimääräisenä kansan osaamis- ja koulutustasossa. Siitä on ikävä kyllä jo viitteitä. Suomalaisten nuorten koulutustaso oli vuonna 2021 laskenut selvästi OECD:n keskitason alapuolella, Chilen ja Turkin tasolle.
Vuonna 1991 olimme vielä ykkösiä.
Kim Väisänen
Kommentoi