Vientivetoinen palkkamalli herättää paljon keskustelua. Toisten mielestä ehdotettu palkkamalli tuomitsee pienituloiset ja etenkin naisvaltaiset matalapalkka-alat ikuiseen palkkakuoppaan. Toiset taas sanovat, että muutos on ainoa järkevä tapa hillitä julkisen sektorin palkankorotuksia, eikä kunta-ala voi vaatia palkkajohtajan roolia.
Oli vientivetoisesta palkkamallista mitä mieltä tahansa, on selvää, ettei ketään edes kiinnosta käydä keskustelua nykypäivän todellisista palkkakuoppalaisista – itsensätyöllistäjistä.
Tavallisilla palkansaajilla on perinteiset tukijoukkonsa ja työnantajapuolella taas omansa, tuttu asetelma ja normaali valtataistelu. Mutta kovin hiljainen on tukijoukkojen ääni siellä, missä vähintään parisataa tuhatta itsensätyöllistäjää painaa hommia päivittäin ja hyvin pienillä palkkioilla.
Itsensätyöllistäjät toimivat kaikilla mahdollisilla toimialoilla, kaikissa mahdollisissa työtehtävissä. He ovat yrittäjiä, freelancereita ja erilaisia kevytyrittäjiä. Heitä on fysioterapeuteista perhepäivähoitajiin, muusikoista akateemisiin asiantuntijoihin, koiratrimmaajista kääntäjiin, it-tuesta ruokalähetteihin.
Yhteistä tälle porukalle on se, että työn suorittamisen palkkiot ja tulot ovat keskimäärin merkittävästi palkansaajia pienemmät. Eikä sunnuntailisiä ole. Tai lomakorvauksia, tai työterveyshuoltoa. Tai edes palkallista vapaata. On toki se kuuluisa yrittäjän vapaus.
Mistä tässä oikein on kyse? Miksi kukaan raataa pienillä palkkioilla ja miksei ammatti-ihminen voi nostaa palkkioita? Eikö sellainen yrittäjä ole surkea luuseri, joka ei osaa hinnoitella oikein?
Itsensätyöllistäjät ovat nykypäivän globalisaation aiheuttaman hintakilpailun ja hintojen halpuutuksen varaventtiili. Markkinat määräävät hinnat. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii, ja suomalaiset voivat ostaa halpaa kiinalaista tavaraa mielin määrin ja käyttää ulkomaisia nettikauppoja ja palveluita vapaasti. Ja sitä suomalaiset ahkerasti tekevätkin, etenkin kun ostovoima on heikkoa.
Suomen yrityskenttään syntyy nykyisin lähes ainoastaan pienituloisia yksinyrittäjiä, noin sadan uuden yrittäjän päivävauhtia, joka päivä, vuoden ympäri. Kaikkien kaipaamia kasvuyrityksiä ja työnantajayrityksiä taas ei ilmaannu riittävästi, ja julkinen sektorikin leikkaa ja irtisanoo.
Kun talous sakkaa, ja organisaatiolla on tiukkaa, ensi hätään on nopeinta irtisanoa ja ulkoistaa osa työntekijöistä alihankkijoiksi, jotta työnantajariskiä ja kustannuksia voidaan pitää kurissa.
Itsensätyöllistäjä on joustava agentti markkinoilla tarpeen mukaan. Yrittäjät eivät voi mennä lakkoon vaatimaan oikeuksiaan. He eivät voi sopia yhteisesti, että nostavat jonkun alan palkkiopyyntöjä: sitä sanotaan kartelliksi ja se on lailla kiellettyä toimintaa. Markkinoiden pitää antaa vapaasti määrätä hinnat.
Samalla kuitenkin itsensätyöllistäjät on tuomittu todelliseen palkkakuoppaan, koska vapailla markkinoilla vahvin määrää, etenkin jos joukkovoimaa ei saa käyttää. Yksipuoliset palkkionalennukset ja ehtojen heikennykset ovat itsensätyöllistäjille arkipäivää. Monilla palkkiot eivät ole nousseet euroakaan vuosikausiin, vaikka kulut ja inflaatio ovat.
Alihankkijoina toimivilla ei tyypillisesti ole ketään, keneltä voisi vaatia parempia palkkioita, ei ole mitään neuvottelukanavaa. Toimeksiantaja yksipuolisesti ja kasvottomasti ilmoittaa palkkiot ja ehdot, ja yrittäjä voi päättää ottaako vai jättääkö. Jos ei ota, joku muu yleensä ottaa.
Alustatalouden halpatyö perustuu juuri tähän, ja se on ilmiö, jota Suomessa ei haluta ymmärtää vielä ollenkaan. Se jyrää meitin, voin sanoa.
Sillä välin kun meillä riidellään vientivetoisen palkkamallin yksityiskohdista, globaali alustatalouden tankki vyöryy kohti, eikä suomalaisia edes kiinnosta EU:n alustatalouden direktiivityö ja keskustelu. Pitäisi kiinnostaa.
Kuluttajapuolella on yleensä hiukan parempia mahdollisuuksia. Pienet yrittäjät voivat tarjota monipuolisia palveluita ja lisäarvollisia tuotteita. Yksilöllisyys ei ole kuitenkaan edullista, vaikka se voi olla hyvä myyntivaltti.
Moni itsensätyöllistäjä haluaa erityisesti tehdä työnsä laadukkaasti. Ongelmaksi tulee jälleen kuluttajien ostovoima ja kiinatuotteiden houkuttelevuus, kun kotimaisuus tai vastuullisuus ei saisi maksaa yhtään lisää, ja yrittäjä kilpailee globaaleilla markkinoilla ja kovemmalla verotuksella kuin kilpailijansa.
Kylmästi ajateltuna itsensätyöllistäjien yrittäjäköyhyys on vain merkki siitä, että globaalit markkinat toimivat ja hakevat jouston sieltä mistä se löytyy. Joko yrittäjä tekee hintahalpuutetun työn tai työ ja palkkio menevät seuraavalle, ja yhä harvemmin Suomeen.
Meillä pitäisi sekä työmarkkinaosapuolten että päättäjien herätä unestaan nykypäivään. Lainsäädäntöä, sosiaaliturvaa ja verotusta olisi kiire kehittää vastaamaan globaalia työelämää, markkinoita ja yrittäjyyttä.
Pienituloinen itsensätyöllistäminen vain kasvaa, samalla kun työmarkkinaosapuolten asiantuntijuus ja riitelykapasiteetti on meillä kiinnitettyinä vanhoihin näköalattomiin ongelmiin vuodesta toiseen. Tarvittaisiin niin paljon enemmän yhteistyötä.
Sillä välin – jokaisella ostoksella on merkitystä. Jokainen kuluttaja voi olla arjen sankari ja kotimaisten työpaikkojen ja yritysten pelastaja. Voi ostaa ja kuluttaa vähemmän, mutta koitetaan suosia kotimaista.
Liisa Hanén
Kommentoi