Taas madonlukuja Tilastokeskukselta: työllisten määrä vähenee ja työttömien lisääntyy. Tuskanhiki kohoaa hallituksen jäsenten otsille. Mediassa, somessa ja kahvipöytäkeskusteluissa kiistellään suomalaisten työmoraalista sekä tuottavuudesta. Keskusteluja höystävät näkökulmat niin ikäsyrjinnästä, maahanmuutosta, nuorisotyöttömyydestä kuin erilaisista työpahoinvoinnin kipupisteistä.
Olivat näkökulmat mitä tahansa ja oli äänessä sitten itse työministeri tai naapurin lomautettu Jukka, yksi asia tuntuu olevan kaikkien huulilla: yritysten tulisi luoda lisää työpaikkoja ja pian sittenkin.
Missä vaiheessa me olemme alkaneet automaattisesti olettamaan, että yritysten keskeisin tehtävä on luoda työpaikkoja? Eihän se niin ole. Väitän, että tämä vinksahtanut ajatusmalli on johtanut meillä vääränlaiseen yritystukikulttuuriin, liian vähäiseen innovaatiotoimintaan sekä liian yksipuoliseen työnantajayritysten ihannointiin.
Ajat ovat tiukat ja valtion talous kuralla, ja lähes kaikkea päätöksentekoa sosiaaliturvasta koulutukseen leimaa tällä hetkellä ylikorostetusti työllisyyspolitiikka. Työllisyyspolitiikka on politiikkaa, jolla tavoitellaan työpaikkojen ja työllisyyden lisäämistä eli korkeampaa työllisyysastetta sekä työttömyyden vähentämistä eli matalampaa työttömyysastetta. Siis juuri toisenlaista suuntaa, kuin mitä Tilastokeskuksen käyrät tällä hetkellä osoittavat.
Työllisyyspolitiikan perustavoite on ymmärrettävä, mutta työllisyyspolitiikan keinoista ei sitten olekaan yksimielisyyttä. Toiset painottavat työvoiman tarjontaa lisäävien toimenpiteiden tärkeyttä, toiset työttömiä tukevien työllisyyspalveluiden merkitystä. Toiset haluavat lisätä työpaikkojen kysyntää, toiset tarjontaa. Toiset haluavat leikata, toiset tukea.
Kaikille erimielisille näkemyksille yhteistä on kuitenkin työpaikkoja luova elinkeinopolitiikka – kun yrityksiä on vaikeaa kiristää luomaan työpaikkoja, on ollut loogista ajatella, että porkkana toimii paremmin. Siispä pääomaköyhässä Suomessa valtion yritystukien jakoperusteiden määräävimmäksi tekijäksi on vuosien saatossa tullut työllistäminen. Työntekijöiden palkkaamisesta on tehty tärkein arvo ja samalla yleisen arvostuksen mittari. Joka kerta kun jostain jaetaan tukea yrityksille, muistetaan samalla lausua maagiset taikasanat ”ja tällä luodaan työpaikkoja Suomeen.”
Yritysten tehtävä ei kuitenkaan ole luoda työpaikkoja. Yritysten tehtävä on tuottaa voittoa. Jos kuuluu perinteiseen taloustieteilijöitten ja amerikkalaisen Milton Friedmanin koulukuntaan, kuuluu tuo doktriini tiukimmillaan ”yritysten ainoa ja tärkein tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen”. On tietenkin jokaisen yrityksen omistajan oma asia, kuinka paljon voittoa, tai palkkaa itselleen, haluaa tuottaa. Muitakin arvoja on olemassa.
Vaikka kaikki yrittäjät eivät ajattele vanhanaikaisesti Friedmanin näkemyksen mukaan, että mikä on hyväksi osakkeenomistajille, on automaattisesti hyväksi myös yhteiskunnalle, yritykset kuitenkin lähtökohtaisesti pyrkivät tuottamaan voittoa, koska muutenhan ne eivät voi toimia. Yritys siis tarjoaa palveluita tai tuotteita, joita markkinat tarvitsevat ja joista markkinat ovat valmiita maksamaan. Jos kysyntää on paljon ja markkinat vetävät, syntyy sen seurauksena työpaikkoja. Työpaikat ovat sivutuote yrityksen voitontavoittelussa.
Hölmöähän voittoa tavoittelevien yritysten olisi olla ottamatta vastaan tarjolla olevia yritystukimiljoonia. Työllistämisen perustelu on tehty helpoksi, ja jos siinä ei onnistu, voi syyttää suhdanteita. Mutta missä määrin valtion on järkevää tukea rahallisesti työpaikkojen syntymistä ja ylläpitämistä? Ja entä veronmaksajien näkökulma, kun yksityinen yritys jakaa osinkoja omistajilleen, siis sitä voittoa, samalla kun se saa valtion tukea työllistääkseen?
Nyt kun hallitus jakaa valtion vähistä varoista toivorikkaasti runsaasti tukea TKI-toimintaan ja tutkimuspuolelle, kannattaisi katsoa erittäin tarkkaan, että tukieurot menevät juuri innovaatiotoimintaan, eikä jälleen kerran vain hätäiseen työllistämistoimintaan. Innovaatiotukien edellytyksenä ei saa olla työllistäminen eikä etenkään yrityksen koko. Eikä yliopistojen tehtävä ole myöskään toimia isojen yritysten tuotekehitysosastoina. Vain monipuolisilla, eri alojen innovaatioilla sekä yrityskentällä on pitkän tähtäimen arvoa suomalaisen kilpailukyvyn ja kansainvälisten investointien houkuttelevuuden kannalta.
Suhteettomaksi mennyt suurten työnantajayritysten ihannointi on aiheuttanut Suomessa sen, ettei mikroyrityksiä arvosteta, tueta eikä huomioida hallituksen yrittäjyysstrategioissa tai periaatepäätöksissä, tai missään innovaatio-ohjelmissa, vaikka ylivoimaisesti suurin osa suomalaisista yrityksistä on juuri mikroyrityksiä. Näin jää tuhansia innovaatioita ja mahdollisuuksia jatkuvasti hyödyntämättä.
Olisi jo korkea aika siirtyä pelkästä työpaikkojen luomisen vanhasta mantrasta eteenpäin. Rohkean innovaatiopolitiikan tulisi olla paljon tärkeämpää, sillä se kytkeytyy saumattomasti niin työllisyys-, kilpailu-, ilmasto-, ympäristö-, teollisuus- kuin energiapolitiikkaan. Monipuolisella innovoinnilla on suurin merkitys terveessä taloudessa, haluttiin sitten parantaa kilpailukykyä, luoda vastuullisempaa yritystoimintaa, ympäristöystävällisempää yhteiskuntaa, parempaa elämänlaatua – tai sitten viime kädessä niitä työpaikkoja.
Liisa Hanén
Kommentoi