Hajatelmia työvoimapulapeikosta ja vähän muustakin

Nyt on pula-aika. Nimittäin työvoimapula-aika.

Nopea haku suurimpien suomalaisten mediatalojen sivuilla osoittaa, että työvoimapula on nyt yksi työmarkkinoiden kuumimmista puheenaiheista. ”Ravintola-alan työvoimapula on kriittinen, mutta sen takana vaanii paljon suurempi ongelma: ”Se ala on menossa täysillä päin seinää”, otsikoi Hesari. Kauppalehden ”Yritysten työvoimapula nostaa taas päätään, ja tilanne voi yltyä pahemmaksi kuin aiemmin – ”Tilanne ei missään nimessä helpotu nopeasti.” Ja niin edelleen.

Mutta kuka on yllättynyt? Ei ehkä pitäisi olla. On sekä rakenteellisia että suhdanneluontoisia syitä työvoimapulalle.

Suomi ikääntyy eurooppalaisittain ensimmäisten joukossa. Suuret ikäluokat alkoivat toden teolla eläköityä reilu kymmenen vuotta sitten eikä se voi olla vaikuttamatta työn tarjontaa.

Vuonna 2020 Suomessa oli noin 130 000 työikäistä vähemmän ja 315 000 yli 64-vuotiasta enemmän kuin vuonna 2010. Suomen kaltaisessa pienessä maassa nämä luvut ovat valtavia. Enemmän käsipareja eläkkeellä, vähemmän työmarkkinoilla.

Myöskään maahanmuutosta ei ole ollut kauheasti apua työvoiman kasvattajana. Nettomaahanmuutto viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut keskimäärin noin 16 000 henkeä, mikä on väkilukuun suhteutettuna vähän. Suomi jää kauaksi muista Pohjoismaista – myös tiukasta maahanmuuttopolitiikastaan tunnetusta Tanskasta. Itse asiassa Suomi on OECD-maidenkin häntäpäässä ulkomaalaisväestön määrässä.

Ihmekös se, että maahanmuutosta puhutaan työvoimapulan yhteydessä. Vähän olisi nimittäin tilaa maahanmuuttovirtojen lisäykselle, varsinkin työperustaisesti. Valitettavasti Suomi ei taida olla ihan sellainen Shangri La kuin jotkut tuntuvat ajattelevan. Tarvitaan rajusti työtä, jotta suomalaisesta yhteiskunnasta saataisiin muokattua vieraanvaraisempi ja sitä kautta houkuttelevampi paikka maahanmuuttajalle.

Sitten on vielä se vähän turhan heikko työnteon kannattavuus ja liian korkea rima vakituisten työntekijöiden rekrytoinneille.

Julkiset menot ovat maailman huippuluokkaa, joten ilmiselvästi veroastekin on korkea. Korkeasta veroasteesta huolimatta Suomen julkinen talous on ollut kroonisesti alijäämäinen yli 10 vuoden ajan. Kestävyysvajettakin on valitettavasti kurottu umpeen tehokkaimmin laskentasääntöjä muuttamalla.

Lopuksi suhdannetilanne. Yrityksillä näyttäisi menevän juuri tällä hetkellä kohtalaisesti huolimatta hallituksen jokseenkin poukkoilevasta koronapolitiikasta. Investointien bkt-suhde ei ole halutulla tasolla, mutta konkurssiaalto ei yllä tsunamin mittoihin ja ihmisillä on töitä, mikä tarkoittaa, että yrityksillä on mielekästä tekemistä.

Ei tarvitse olla Nostradamus ennustaakseen, että palkat saattavat nousta vähän aiempia vuosia nopeammin. Varsinkin jos ja kun niin näyttäisi käyvän myös ulkomailla. Mikäpäs siinä – kyllä lisäraha aina kelpaa. Mutta Suomessa ja varsinkin Suomessa kannattaisi olla kuitenkin hieman varovainen – suuri julkinen sektori, maltillinen tuottavuuskehitys ja erityisen joustamaton työmarkkina ovat tekijöitä, jotka eivät ole Suomelle eduksi seuraavassa ”normaalissa” taantumassa.

Siksi lisää liksaa – joo. Mutta ei Sari Sairaanhoitajan malliin. Ehkä nyt olisi aika Suomen mallin synnylle. Kun katsoo metsäteollisuuden ja teknologiateollisuuden lähtökohtia tälle kierrokselle, niin ei voi todeta muuta kuin että toivossa on hyvä elää.

Mauri Kotamäki