Maailma muuttuu. Ja palautuu entiselleen. Inflaatio on vuosikymmenten jälkeen taas talouspolitiikkakeskusteluiden ytimessä. (Katso myös edellinen blogikirjoitukseni inflaatioon liittyen.)
Euroalueella inflaatio on kiihtynyt viiteen prosenttiin – siis selvästi yli EKP:n kahden prosentin tavoitteen. Toisaalta onko se niin vaarallista? Keskuspankin inflaatiotavoite on keskipitkän aikavälin tavoite, joten kuukauden tai parin poikkeukselliset luvut eivät välttämättä ole olennaisia. Siitä huolimatta EKP:n reaktio inflaatioon on pohdinnan arvoinen. Onko mahdollista, että talouskriisi on nurkan takana – ottamatta kantaa, kuinka kaukana itse nurkka on.
Olettakaamme, että nyt koettu inflaatio on ohimenevä ilmiö. Se tarkoittaisi, ettei Euroopan keskuspankin tarvitsisi kiristää rahapolitiikkaansa, tai se voisi tehdä sen hyvin hitaasti. Oivallista, koska näin keskuspankki ostaa itselleen lisää aikaa. Ikuisesti rahapolitiikka ei tietenkään voi olla näin löysää, joten jonain päivänä hamassa tulevaisuudessa rahapolitiikka kiristyisi ”vanhaan hyvään” moodiin.
Olettakaamme toiseksi, että inflaatio kiihtyisi pysyvämmin. Ei pelkästään huono uutinen, nimittäin onhan sitä jo odotettu ja osin toivottukin. Euroopan keskuspankin ensisijainen tavoite on maltillinen hintakehitys, joten sen olisi reagoitava rahapolitiikkaa kiristämällä. Pankit hurraisivat, kun niiden voittomarginaalit kasvaisivat ja rahamarkkinoille tuotaisiin teelusikallinen lisää markkinataloutta. Mutta.
Ohjauskoron nousu johtaisi myös siihen, että valtioiden velkakirjoista joutuisi pulittamaan enemmän korkoa. Esimerkiksi Italian julkinen velka on noin 160 % suhteessa BKT:hen, joten prosenttiyksikön kiristyminen velan hoitomenoissa tarkoittaisi joka vuosi 1,6 %/bkt ylimääräistä taakkaa Italian julkiselle taloudelle. Kreikan julkinen velka on muuten reippaasti yli 200 % suhteessa BKT:hen.
Mitä veikkaat: maksavatko Italia tai Kreikka julkista velkaansa veroja kiristämällä ja menoja leikkaamalla? Vähän epäilen enkä taida olla ainoa.
Rahapolitiikan kiristäminen tarkoittaisi, että EKP lopettaisi myös valtioiden velkakirjojen tukiostot. Sivuhuomiona todettakoon, että valtioiden velkakirjojen ostaminen rahapoliittisten operaatioiden yhteydessä olikin EKP:n mielestä kielletty, kunnes ”tulkinta” muuttui jokunen vuosi takaperin. Helpoin tapa muuttaa sääntöjä on muuttaa tulkintaa.
Jos inflaation kiihtyessä rahapolitiikkaa ei kiristettäisi, saattaa EKP:n uskottavuus inflaation torjunnassa murentua. Toisaalta jos rahapolitiikkaa kiristetään, saattaisivat tietyt euromaat joutua vaikeuksiin ja pahimmassa tapauksessa edessä olisi eurokriisi kakkonen.
EKP on ajautunut puun ja kuoren väliin. Mikä ratkaisee tilanteen? Yksi vaihtoehto on velkojen leikkaus. EKP on muuten Euromaiden suurin velkoja. Esimerkiksi vuoden 2020 lopussa Suomen Pankin taseessa oli noin 40 miljardia euroa Suomen valtion velkakirjoja ja määrä on kasvanut sen jälkeen.
Villakoiran ydin on, että EKP:n on reagoitava inflaation kiihtymiseen. Jos se ei niin tee ja varsinkin jos se ei niin tee siksi, että se pelkää velkaantuneiden maiden kriisiä, on rahapoliittinen suvereniteetti menetetty. Puhutaan fiskaalisesta dominanssista.
EKP:n uskottavuus horjuu jo nyt, kun se puhuu väliaikaisesta inflaatiosta. On toki aivan mahdollista, että inflaatio on väliaikaista ja EKP:n analyysi on oikea. Toisaalta on myös olemassa merkittävä todennäköisyys inflaation pidempiaikaisen kiihtymisen puolesta.
Valinta on joka tapauksessa ruton ja koleran välillä. EKP:n asema on hankala. Tämä vuosi tulee kertomaan paljon EKP:n politiikasta Christine Lagarden johtamassa pankissa.
Jokainen sukupolvi toistaa saman totuuden: elämme mielenkiintoisia aikoja.
Mauri Kotamäki
Kommentoi