Korkeakoulujen lukukausimaksut puhuttavat taas, koska ne nostettiin esille perjantaina julkaistussa ns. Vihriälän työryhmän raportissa. Arvostetuista taloustieteilijöistä koostuvan ryhmän oli tarkoitus pohtia talouspolitiikan strategiaa koronakriisissä, ja siinä samalla he ehdottivat joitakin mahdollisia politiikkalinjauksia Suomen talouden rakenteiden kohentamiseksi.
Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen esimies sekä somevaikuttaja Jussi Pullinen nosti asian esille. Hän esitti väitteen, että ”Itsekään tuskin olisin tässä työssä, jos meillä olisi ollut lukukausimaksut tai uhka opinnoista jäävästä isosta laskusta”.
En usko Pullisen väitettä monestakaan syystä.
Uskoakseni Pullinen kritisoi olkiukkoa, jota ei käytännössä ole olemassa. Tämä toistuu valitettavan usein, ja se johtuu pitkälti siitä, että sana ”lukukausimaksu” ymmärretään liian kapeasti.
Käydään siis vielä kerran läpi se uudistusmalli, jota useimmiten on tarjottu. (Kauppakamarien malli löytyy täältä sivulta 12.)
Uudistuksen keskeinen motivaatio on vahvistaa korkeakoulujen rahoitusta. Korupuheista huolimatta yliopistojen rahoitusta ei olla pystytty lisäämään riittävästi. Lukukausimaksujen tuotot olisivat yksi puro rahoituksen kasvattamisessa.
Lisäksi lukukausimaksuilla olisi muita suotuisia vaikutuksia, kuten opiskelijoiden parempi allokaatio syventäviin opintoihin sekä opintojen keston lyhentyminen, mutta jätän ne tässä huomiotta ja keskityn yleisimmin ehdotetun mallin peruslogiikkaan.
Ajatus olisi siis kerätä opiskelijoilta lukukausimaksu, jonka opiskelijat voisivat maksaa esimerkiksi Kelan takaamalla lainalla tai jollakin muulla vastaavalla instrumentilla. Ja mikä tärkeintä: laina maksettaisiin takaisin viiveellä, vasta monta vuotta valmistumisen jälkeen.
Mutta nyt tulee se pihvi ja väärinkäsitysten epikeskus: lainaa ei välttämättä tarvitsisi ikinä maksaa takaisin.
Käsittääkseni yleisimmin ehdotettu malli on sellainen, jossa vasta tietyn tulorajan ylittäneet henkilöt joutuisivat maksamaan pienen osan tuloistaan lukukausimaksuina. Siis esimerkiksi 30 000 euroa vuodessa tienaava ei maksaisi vielä senttiäkään lukukausimaksua, mutta 40 000 euroa tienaava maksaisi jonkin verran ja niin edelleen. Tarkemmat parametrit voisi suunnitella tasan sellaisiksi, kun halutaan.
Lukukausimaksu itse asiassa on harhaanjohtava nimike tälle maksulle – kyse on efektiivisesti pikemminkin lievästä progressiivisen verotuksen kiristyksestä. Edes jyrkimmät nykyprogressiivisen verotuksen vastustajat eivät kai uskalla arvioida Pullisen kuvaamia negatiivisia vaikutuksia verotukselle. Eli että progression kiristymisen takia ihmiset lopettaisivat korkeakouluun hakeutumisen kyvyistä huolimatta.
Lopuksi esimerkki, joka mielestäni karrikoidusti, mutta kuitenkin havainnollistaa jälkikäteen tulosidonnaisesti perittävien lukukausimaksujen logiikkaa.
Oletetaan, että sinulla on mahdollisuus voittaa puoli miljoonaa euroa arpajaisissa. Jos et voita, et joudu maksamaan arpalippua. Jos voitat puolikkaan miljoonan euroa, joudut valitettavasti lunastamaan muutaman tuhannen euron arpalipun. Voit mielessäsi pohtia, onko maailmassa monia ihmisiä, jotka jättäisivät arpajaisiin osallistumatta arpajaislipun lunastamisen pelossa? Ei ole – ja juuri tästä ehdotuksessa on kyse.
Ja puoli miljoona euroa ei muuten ole tuulesta temmattu luku. Se on karkeasti ja keskimäärin se rahamäärä, jonka korkeasti koulutettu ihminen tienaa nettona (!) elinkaarensa aikana enemmän verrattuna sellaiseen ihmiseen, joka ei korkeakoulua käy.
Jos edellä kuvattu lukukausimaksu-uudistus tulisi, osallistuisivat ihmiset edelleen kykyjensä ja mieltymystensä mukaisesti miljoona-arpajaisiin. Jos jotain, tulonjaolliset suureet saattaisivat hieman parantua uudistuksen seurauksena.
Mauri Kotamäki
Kommentoi