Suomen taloudessa on liuta aitoja ongelmia, joista monet kytkeytyvät väestön ikääntymiseen, jonka talousvaikutukset ovat olleet valtavia menneinä vuosina.
Eniten julkisuudessa näkyvä ja kenties parhaiten mitattavissa oleva haaste on julkisen talouden ikäsidonnaisten menojen kasvu, ja siis niiden julkisen sektorin alijäämää kasvattava vaikutus. Suomen julkinen velka on noussut jo liki 80 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen ja jatkaa kasvuaan.
Jännä juttu kuitenkin on, että Suomi ei ole ihan ainutlaatuinen ongelmien kanssa. Julkisen talouden velkatasot ovat nousseet ympäri läntistä maailmaa. Itse asiassa Suomen tilanne ei suhteellisesti ottaen vaikuta niin pahalta.
Saksan talous kyntää tällä hetkellä johtuen talouden monista haasteista.
Ranskassa hallitus juuri kaatui, koska parlamentti ei päässyt yhteisymmärrykseen julkisen talouden alijäämän leikkaamisesta.
Ranskan alijäämä on noin kuusi prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen eli kestämättömällä tasolla. Tämä näkyy myös valtion saaman velan hinnassa ja velanhoitokustannukset ovatkin nousseet. Ranskan, kuten Saksankin, poliittinen ympäristö on hajaannuksen tilassa.
Italia on jo pitkään ollut kahvipöytäkeskustelujen ihmettelyjen aihe liki 140 prosentin velkasuhteellaan, jota koristaa hidas talouskasvu.
Yhdysvalloissa julkinen velkasuhde on luokkaa 100 prosenttia ja jatkaa kasvuaan. Trumpin valinta presidentiksi ei tätä nousu-uraa ainakaan loivenna. On uumoiltu, että Yhdysvaltojen julkisen talouden tila korjaantuu vasta kriisin kautta.
Todennäköisesti finanssipoliittista liikkumatilaa Yhdysvalloissa on vielä moneksi vuodeksi, joten tilanne on kuin katsoisi seinään törmäävää rekkaa – hidastettuna.
Listaa voisi vielä jatkaa, mutta lukija ymmärtänee pointin.
Kaikkia edellä mainittuja talouksia mukaan luettuna Suomea yhdistää yksi tekijä – politiikkaan liittyvät haasteet. Ongelmia ei olisi, mikäli poliittinen luokka haluaisi tai kykenisi julkista taloutta sopeuttaviin päätöksiin. Mutta kun ei halua. Ainakaan riittävän suuri osa.
Sopeutustoimet eivät ole ikinä olleet kansan parissa kovinkaan suosittuja, ja päättäjät sen kyllä ymmärtävät. Tai äänestäjä kyllä haluaa sopeutusta, kunhan se ei näy missään, ainakaan omassa lompakossa. Vähän karrikoiden edustava äänestäjä toivoo mahdottomia.
Päättäjät tyypillisesti haluavat myös tulla valituksi seuraavissa vaaleissa, mikä lisää päätöksenteon lyhytjänteisyyttä. Siksi yleensä sopeutustoimia aletaan tosiasiallisesti tekemään vasta pakon tai “melkein-pakon” edessä.
Suomessa jokainen hallitusohjelma on kaiken lisäksi monen puolueen kompromissi, eräänlainen Frankensteinin hirviö, mikä ei helpota julkisen talouden sopeutusurakkaa. Ranska koki tämän vastikään kantapään kautta.
Huomioiden kuinka vaikeaa alijäämien rakenteellinen leikkaaminen on, istuva hallitus on ansaitusta kritiikistä huolimatta tehnyt yllättävän hyvää työtä asian tiimoilla. Kansainvälisesti moni maa voisi ottaa oppia Suomesta.
Mutta istuvan hallituksen toimet eivät vielä riitä. Myös seuraava hallitus joutuu ottamaan lapion käteen ja ryhtymään kaivuuhommiin. Alijäämäkuoppaa riittää edelleen täytettäväksi tulevillekin päättäjille.
Optimisti toteaisi, että Suomen ongelmat ovat lopulta pieniä verrattuna moneen muuhun maahan. Vaikeudet ovat aitoja, mutta mahdollinen systeeminen kriisi alkaa todennäköisesti jostain muualta (vink vink Italia, Ranska, Kiina, tai…).
Edellisen kappaleen huomio ei kuitenkaan vähennä tarvetta pitää omaa takapihaa siistinä. Vaikeaa tai tosi vaikeaa, Suomen julkisen talouden tulot ja menot kannattaa asettaa kestävään tasapainoon. Mitä pikemmin, sen parempi.
Mauri Kotamäki
Kommentoi