Koronakriisi on poikkeuksellinen talouskriisi monessa mielessä. Yksi esimerkki on se, että kotitalouksien varallisuus on kasvanut sen myötä ennätyksellisesti. Raha- ja finanssipoliittiset tukitoimet ovat nostaneet osakkeiden ja asuntojen arvoja. Lisäksi niillä, joilla palkanjuoksu on jatkunut entiseen malliin, säästöön on jäänyt entistä enemmän sulkutoimien rajoittaessa kulutusta.
Ne, joilla varallisuutta ei ole aiemmin ollut, eivät toki ole päässeet nauttimaan osakkeiden ja kiinteistöjen arvonnoususta. Ja jos palkanjuoksukin on heikentynyt, säästäminen tuskin on lisääntynyt. Varallisuuserot ovatkin näin ollen kasvamassa.
Osin kriisi on kiihdyttänyt aiempaa kehitystä, jossa esimerkiksi yhä harvempien on mahdollista päästä kiinni omaan asuntoon kasvukeskuksissa. Tästä pidempään jatkuneesta kehityksestä kirjoittavat ansiokkaasti toimittajat Veera Tegelberg ja Karla Kempas kirjassaan Voittajien ja häviäjien Suomi.
Sotien jälkeen Suomessa tehtiin asuntopolitiikkaa, jossa omistusasuminen nähtiin keinona parantaa asuinoloja ja luoda taloudellisesti tasapainoisempi yhteiskunta. Vuokrapainotteisesta asumisesta siirryttiin vuosikymmenten kuluessa tilanteeseen, jossa keskiluokasta tuli omistavaa luokkaa.
Lama 90-luvulla käänsi kehityksen hetkellisesti, mutta finanssikriisin jälkeinen käännös näyttää olevan pysyvämpi. Kirjassa pohditaan, tuleeko omistusasumisesta jälleen harvojen mahdollisuus, kuten 1900-luvun alun Suomessa. Silloin puhutti torpparien ja mäkitupalaisten asema.
Kasvukeskusten hintojen nousu ja eriytyminen ovat tekijöitä, jotka ajavat ensiasuntoon säästävät ahtaalle. Toisaalta myös luotonannon tiukempi sääntely on tiputtanut lainaa tarvitsevia ulos omistavasta luokasta.
Kun matalan korkotason oloissa niidenkin, jotka eivät tarvitse lainaa, on yhä kannattavampaa käyttää velkavipua, velkataso kasvaa ja nostaa asuntojen hintoja. Velkaantumisen kasvu taas on saanut päättäjät rajoittamaan luototusta niiltä, joilla tulot ja säästöt ovat pienet asunnon arvoon nähden. Tämä on vaikeuttanut ensiasunnon hankkimista, etenkin jos lähisuvussa ei ole takausmahdollisuuksia ja varallisuutta esimerkiksi kasvukeskuksessa.
Samaan aikaan kun ensiasuntoon on yhä vaikeampi päästä kiinni, koronan ja matalien korkojen avittama buumi houkuttelee varallisuutta jo kartuttaneita asuntosijoittajiksi.
Kun palkansaajan marginaaliverot ovat korkeat (ylimmät marginaaliverot noin 60 %), lienee järkevämpää siivota omia airbnb-asuntoja tai toimia muuten vuokranantajana palkkatyön ohessa kuin panostaa kunnianhimoisesti työuraan.
Asuntovarallisuuden keskittyminen tuo pitkällä aikavälillä riskejä, joihin nykypäivän yksipuolinen asuntopolitiikka ei vastaa. Vaikka sotien jälkeisten vuosikymmenten politiikka ei ollut täydellistä, vaikutti silloin olevan jonkinlainen positiivinen visio asumisen tulevaisuudesta.
Nyt vallalla on näkemys, jonka mukaan asunnon omistaminen ei enää merkitse, vaan vuokra-asumisen suosio kasvaa ja johtaa lähinnä yksiöpulaan.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt omistusasumisesta haaveilevien näkökulma. Erilaisten kyselyjen mukaan lähes yhdeksän kymmenestä haluaisi asua omistusasunnossa. Silti ainoa taho, joka tuo asuntosäästäjien näkökulmia julkiseen keskusteluun, lienee pankit. Pankki on kuitenkin neuvotteluissa toisella puolella pöytää kuin asuntosäästäjä.
Valitettavasti kunnallisvaaleissakin asuntopoliittinen keskustelu jäi laimeaksi. Kysymys on kuitenkin paitsi siitä, mitä ja mihin rakennetaan, myös siitä, kenelle varallisuus jakaantuu.
Mikael Kirkko-Jaakkola
Kommentoi