Tasan kaksi vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla valtionvelasta otsikolla ”Valtion velkakello tikittää, mutta korko ei raksuta”. Vuonna 2021 lainanhoitokulut rasittivat valtiontaloutta ennätyksellisen vähän, kun valtionvelan korkomenot olivat alle 800 miljoonaa euroa, eli noin 0,3 prosenttia suhteessa bkt:hen.
Viimeisen vuoden aikana korkotaso on kuitenkin alkanut raksuttaa ylöspäin inflaation kiihdyttyä ennätyslukemiin. Viimeksi helmikuun alussa hallitus nosti tämän vuoden budjetin korkomenoarviota yli miljardilla eurolla lähes 2,6 miljardiin.
Rahalle on siis taas tullut hintaa nollakorkoajan jälkeen, ja otsikot valtion korkomenojen jyrkästä noususta ovat voineet aiheuttaa pelkoa. Mutta kuinka suuren huolen yleinen korkotason nousu oikeastaan aiheuttaa velkaantuneelle valtiolle ja koko julkiselle taloudelle?
Nimellinen korkotason nousu on seurausta korkeasta inflaatiosta, jota keskuspankit ovat yrittäneet taltuttaa rahapolitiikkaa kiristämällä. Reaalinen korkotaso (= korko − inflaatio) laski kuitenkin vielä viime vuoden osalta inflaation kiihtyessä ennätyksellisesti, kun nimelliset korot lähtivät nousuun vasta jälkijättöisesti.
Korkea inflaatio merkitsi julkisyhteisöjen velka/bkt-suhteen laskua veropohjan kasvaessa vahvasti. Valtiovarainministeriön joulukuun ennusteessa bruttokansantuotteen arvioitiin kasvavan nimellisesti peräti 23 miljardia euroa vuonna 2022. Kasvun arvioitiin nostavan julkisen sektorin verotuottoja noin 7,2 miljardilla eurolla. Menojen ennustettiin kasvavan samaan aikaan 4,6 miljardilla. Indeksikorotukset nostavat menoja vasta jälkijättöisesti, minkä myötä julkisen talouden tasapaino ei toki kohene pysyvästi.
Nimellisen koron nousun lisäksi reaalinen korko on nyt nousussa, kun inflaatio-odotukset ovat kääntyneet laskuun. Veropohja ei siten kasva inflaation vaikutuksesta enää samassa määrin. Toki perässä tulevat palkankorotukset kasvattavat tuloverojen tuottoja.
Jotta reaalikorot pysyisivät korkealla pitkään, euroalueen talouden pitää kehittyä melko myönteisesti. Taantuman iskiessä korotkin kääntyvät taas laskuun. Julkisen talouden kannalta ensimmäinen kasvavan talouden vaihtoehto on parempi, vaikka se tietäisi jälkimmäistä kovempaa korkoa.
Korkea korkotaso vaikuttaa eri tavalla velkaiseen ja velattomaan: kun velallinen kärsii, varallisuutta kerryttäneet hyötyvät saadessaan korkeampaa tuottoa varoilleen. Vaikka valtio on velkainen, on julkisella sektorilla kokonaisuudessaan nettovarallisuutta eläkejärjestelmän varojen ansiosta. Pysyvämpi korkotason nousu nostaisi korkosidonnaisia tuottoja ja jopa pikemmin parantaisi julkisen talouden kestävyyttä kuin heikentäisi sitä.
Veronmaksajan ei siis tarvitse suoraan huolestua yleisen korkotason nousun vaikutuksesta julkisen talouden kestävyyteen ja sitä kautta omaan verotukseen. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että lainanoton vähentäminen säästää nyt korkomenoissa aiempaa enemmän.
Keskuspankkien kiristyneen rahapolitiikan tarkoitus onkin kannustaa säästämään nykyhetken kulutuksen sijaan. Korkotason nousu tekee näin entistä useammasta menonlisäyksestä entistä kannattamattomamman.
Kun viime vuosina, ja etenkin koronan iskettyä, useat ekonomistitkin yllyttivät poliitikkoja ennennäkemättömiin menonlisäyksiin nollakoroilla, korkojen nousu palauttaa velalle kustannuksen, joka saanee taas jatkossa punnitsemaan tarkemmin verorahojen jakamista. Energiamenoihin sattumanvaraisesti kohdistetut tukipaketit antavat kuitenkin vielä tilaa toisenlaiselle tulkinnalle.
Mikael Kirkko-Jaakkola
Kommentoi