Eduskuntavaalien jälkeen on koittanut arki. Suomi saa uuden hallituksen todennäköisesti lähiviikkojen aikana. Hallitusohjelmassa tehdään keskeiset tulevaa neljää vuotta koskevat poliittiset linjaukset.
Elävä elämä poikkeaa usein siitä, miten tällä hetkellä nähdään tulevaisuus neljän vuoden horisontilla. Toteutunut kehitys usein poikkeaa odotetusta sekä talouden että muiden asioiden osalta.
Poliittinen päätöksenteko on käytännössä jotain muuta kuin suoraviivaista hallitusohjelman toteuttamista. Joudutaan reagoimaan uusiin asioihin. Hallitusohjelman tulkinta ei ole aina helppoa. Päätöksenteko voi olla kovaakin mutapainia poliitikkojen, virkamiesten ja etujärjestöjen välillä. Aina tämä ”makkaranvalmistus” ei ole kaunista katseltavaa.
Suomessa virkamiehillä on poikkeuksellisen vahva ja näkyvä asema. Johtavilla virkamiehillä on paljon suurempi vaikutusvalta kuin monilla poliitikoilla ja he ovat usein myös julkisuudessa tunnettuja. Kansainvälisesti tarkastellen Suomen tilanne on hyvin poikkeuksellinen.
Viime vuosikymmenten ehkä merkittävin teko, joka siirsi valtaa poliitikoilta virkamiehille, oli poliitikkojen pyynnöstä Raimo Sailaksen johdolla tehty julkisen talouden leikkauslista vuonna 1992. Hallitus ei aivan pilkulleen toteuttanut Sailaksen listaa mutta kuitenkin hyvin pitkälle. Sailaksen listan myötä poliitikot siirsivät paljon valtaa itseltään virkamiehille ja tällainen käytäntö on jatkunut sen jälkeenkin.
Kaikilla toimijoilla – kuten poliitikoilla, virkamiehillä, toimittajilla, yliopistotutkijoilla – on omat poliittiset näkemyksensä, jotka ohjaavat heidän toimintaansa.
Suomalaisessa keskustelussa viljellään välillä sellaista naiivia käsitystä, että virkamiehillä on hallussa jokin oikea absoluuttinen totuus siitä, kuinka yhteiskuntaa tulee kehittää. Tällaista ”konetta” ei tietenkään ole olemassa vaan vastaukset moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin riippuvat arvoista. Jos poliitikot ovat heikkoja, päädytään virkamiesten (tai etujärjestöjen) arvojen mukaisiin loppupäätelmiin. Demokratian toiminnan kannalta tämä voi olla ongelmallista.
On sinänsä arvokasta, että Suomessa virkamiehet voivat pitää julkisia puheenvuoroja ja tuoda esille näkökohtia julkiseen keskusteluun. On kuitenkin ymmärrettävä, että kukin puhuu asioista omista lähtökohdistaan ja heijastaen omia yhteiskunnallisia arvojaan. Virkamiesten tehtävä ei ole antaa poliittista ohjausta poliitikoille, vaan kertoa poliittisella agendalla olevien asioiden ratkaisumahdollisuuksista ja seurauksista.
Jotta äänestäjien viestit menevät perille ja demokratia toimii, poliittisen prosessin ja valmistelun tulee toimia siten, että poliittisten toimijoiden kädenjälki on tarpeeksi vahva. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa mm. sitä, että kullakin ministerillä on poliittinen valtiosihteeri, joka johtaa hallitusohjelman toteuttamista ministerin vastuulla olevissa asioissa. Kansliapäälliköt olisivat tällöin ministeriöiden ylimpiä hallinnollisia virkamiehiä, eivät poliittisen linjan vetäjiä. Tällainen työnjaon selkeyttäminen varmistaisi poliittisten linjausten läpivientiä ministeriöissä.
Monissa maissa, kuten Ruotsissa, ylimmät virkamiehet vaihtuvat hallituksen vaihtuessa. Ylimmät virkamiehet toimivat tällöin selvästi poliittisella mandaatilla. Alemmat virkamiehet voidaan valita tällöin vain pätevyyden perusteella.
Käytännössä monet linjaukset tehdään ministereiden erityisavustajien ja virkamiesten välisissä keskusteluissa. Keskustelu voi olla tasapainoista vain, jos erityisavustajat ovat hyvin päteviä vastuualueellaan ja heidän työkuormansa on järkevä.
Demokraattisen prosessin ja kustannusten kannalta erityisavustajien ja poliittisten valtiosihteereiden määrän päivittely on lapsellista. Pikemminkin on syytä kiinnittää huomiota heidän osaamiseensa. Suomessakin olisi syytä harkita sitä, että tietyt ylimmät virkamiehet vaihtuvat hallituksen vaihtumisen myötä ja muut valitaan puhtaasti ammatillisin perustein.
Pentti Pikkarainen
Kommentoi