Viimeisen noin kymmenen vuoden ajan, lähtien globaalista finanssikriisistä vuonna 2008 ja euroalueen kriisistä vuonna 2010, Euroopan keskuspankki EKP on harjoittanut hyvin kevyttä rahapolitiikkaa. Se on pitänyt ohjauskorkonsa nollan tuntumassa ja puskenut markkinoille likviditeettiä ostamalla valtioiden ja yritysten joukkovelkakirjoja.
Julkisuudessa EKP perustelee päätöksensä tietenkin sen mandaatin kautta: kun inflaatio on ollut asettua tavoitetta hitaampaa, rahapolitiikka on voinut olla hyvin kevyttä ja EKP on joutunut turvautumaan epätavanomaisiin menettelyihin.
Todellisuudessa EKP:n keskeinen tehtävä on ollut pitää euroalue koossa ja antaa poliittisille päättäjille aikaa tehdä tarpeelliset rakenteelliset uudistukset sekä euroalueen että kansallisella tasolla.
Kun koronahäiriö iski keväällä, bkt on supistunut euroalueella, työttömyys on noussut ja julkiset velat ovat kovassa kasvussa. EKP on lisännyt ostojaan joukkovelkakirjamarkkinoilla. Huolet joidenkin euroalueen valtioiden, erityisesti Italian, julkisen velan kestävyydestä ovat lisääntyneet.
Jotkut ovat esittäneet ratkaisuna euroalueen valtioiden velkaongelmiin velkojen mitätöimistä eurojärjestelmän (EKP ja kansalliset keskuspankit) taseessa.
Eurojärjestelmän taseessa on merkittävä määrä euroalueen valtioiden velkakirjoja. Jos niiden arvoa leikataan, eurojärjestelmän pääoma pienenee ja voi muuttua jopa negatiiviseksi. Pienellä tai negatiivisella pääomalla toimiva rahoituslaitos ei pitkään nauti yleisön luottamusta.
Jos yleisön luottamus keskuspankkiin heikkenisi, yleisö voisi pyrkiä eroon sen liikkeelle laskemasta keskuspankkirahasta, kuten seteleistä. Euron ulkoinen arvo lähtisi heikkenemään valuuttamarkkinoilla. Pahimmassa tapauksessa syntyisi suuri epäluottamus, euron arvo syöksyisi valuuttamarkkinoilla ja tuonti-inflaatio kiihtyisi voimakkaasti. Luottamuksen palauttaminen edellyttäisi ainakin sitä, että sen omistajat eli euroalueen valtiot pääomittaisivat keskuspankkia.
Euroalueen kokemuksia voidaan tulkita siten, että poliitikot eivät aina kanna omaa vastuutaan euroalueen ja sen maiden talouksien kehittämisessä. Ei tehdä tarpeellisia rakenteellisia uudistuksia ja otetaan velkaa surutta, ehkä jopa kilpaillen keskenään ”hanat auki”-mentaliteetilla. Keskuspankkia ajetaan entistä syvemmälle nurkkaan.
Tämä tie on vaarallinen. Sen päässä voi odottaa yleisön luottamuksen romahdus keskuspankkiin.
Viime vuosina Zimbabwe ja Venezuela ovat kokeilleet tällaista hyvin tuhoisin seurauksin. Argentiinassa julkisen talouden alijäämän ennustetaan olevan 8 prosenttia bkt:sta ja se rahoitetaan suoraan keskuspankista. Inflaatio on 43 prosenttia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa oli hyperinflaatio ja osittain sen seurauksena 1930-luvulla valtaan nousi Adolf Hitler. Hyperinflaatioissa Yhdysvaltain dollari ja kulta ovat usein korvanneet paikallisen rahan.
Esitykset valtioiden velkojen leikkaamisesta eurojärjestelmän taseessa ovat vastoin EU:n perussopimuksia ja EKP:n perussääntöä. Ne ovat edesvastuuttomia ja leikkimistä tulella. Ratkaisut eurokriisin ja koronahäiriön rasittamaan talouteen on löydyttävä muualta.
Komission esittämä elpymisrahasto, jonka pääpiirteet hyväksyttiin Eurooppa-neuvostossa 21. heinäkuuta, voi hyvin toteutettuna olla tällainen, vaikkakaan en ole sen suuri fani. Siinä on kyseessä tulonsiirtounioni tai ainakin sen itu, johon liittyy omat ongelmansa. Se voi lisätä velkaantumisen kannustimia ja varojen kohdistamiseen liittyy suuria ongelmia.
Kunkin jäsenmaan tulisi laittaa ajan myötä julkinen taloutensa kuntoon tarkastelemalla kriittisesti menoja ja toimintatapoja. Harmaa talous tulisi kitkeä ja verojärjestelmä laittaa kuntoon. Työmarkkinoiden toimintaa tulisi kehittää.
Monetaariset silmänkääntötemput, epäreiluksi koetut tulonsiirrot ja epäonnistuneet velkaantumisen kannustimet eivät ole ratkaisu euroalueen ongelmiin, päinvastoin.
Pentti Pikkarainen
Kommentoi