Kansalaiset ovat saaneet seurata tänä syksynä ainakin kahden korkeasti palkatun julkisen sektorin paikan täyttämistä, kun ylimpiin tehtäviin valittiin uudet henkilöt Sitrassa ja Kelassa. Molempien paikkojen täyttäminen ja piruetit niiden ympärillä ovat herättäneet paljon keskustelua. On tietenkin erikoista, kun eduskunnan kuppilassa päivystävät politiikan toimittajat osaavat kertoa lopputuleman jopa yli vuosi ennen valintaa.
Veronmaksajien näkökulmasta tulisi toimia siten, että julkisen sektorin tehtäviin valitaan aidosti parhaat hakijat ja haut koetaan avoimeksi. Joskus valinta voi kohdistua entiseen ministeriin tai ansioituneeseen professoriin. Ministerin ja professorin osaamisprofiilit ovat yleensä hyvin erilaisia. Kumpikaan kokemus ei sinänsä tee hakijasta ylivoimaista eikä edes pätevää eikä toisaalta epäpätevää.
Muun kuin aidosti parhaan hakijan valitseminen nostaa esille kysymyksen kansalaisten tasavertaisuudesta ja menettelyn ristiriitaisuudesta jopa perustuslain suhteen. Instituution toiminnan kannalta on tietenkin epäedullista, jos johto on valittu muuten kuin pätevyyden perusteella. Tällainen toiminta vaikuttaa myös kansalaisten halukkuuteen maksaa veroja ja yleensä suhtautumisessa julkiseen sektoriin sekä poliitikkoihin.
Antti Rinteen hallituksen poliittisten valtiosihteereiden ja erityisavustajien määrää ja aikaisempaa kokemusta kritisoitiin kovasti. Kokonaisuus olisi vaatinut jossakin määrin hienosäätöä. Avustajien suurta määrää perusteltiin osittain Suomen EU-puheenjohtajuudella, joka päättyy joulukuun lopussa. Kohta näemme, mikä oli tämän tekijän todellinen vaikutus.
Ministeriöiden poliittinen ohjaus on välttämätöntä demokratian toteuttamiseksi. Kokemattomat nuoret erityisavustajat eivät kuitenkaan pysty tasapäiseen keskusteluun vahvojen, korkeasti koulutettujen ja osaavien virkamiesten kanssa. Poliittisen valtiosihteerin tehtävä edellyttää aikaisemmin hankittua senioritason osaamista vastuualueelta. Näiden yksinkertaisten periaatteiden noudattaminen näyttää olevan kovin vaikeaa.
Antti Rinteen hallituksessa valtion omistajaohjauksesta vastanneen Sirpa Paateron avustajakunnassa, poliittinen valtiosihteeri ja kolme erityisavustajaa, ei ollut yhtään henkilöä, joka olisi hallinnut syvällisesti valtionyhtiöiden omistajaohjaukseen liittyvät kysymykset. Alue on miinakenttä, joka edellyttää rautaista osaamista, jämäkkyyttä ja taitavaa toimintaa.
Hyvä käytäntö olisi, että ministeriöiden ylimmät virkamiehet vaihtuvat hallituksen vaihtumisen myötä. Tämä edellyttää sitä, että hallitukset ovat kohtuullisen pitkäikäisiä. Pitäisikin reilusti siirtyä toimintatapaan, missä tietyt tehtävät täytetään aina hallituksen vaihtuessa ja muuten julkisessa sektorissa nimitykset tehdään puhtaasti pätevyyden perusteella. Julkisen sektorin nimityksistä etukäteen sopiminen pienessä piirissä todennäköisesti murtuu puoluekentän sirpaloitumisen lisääntymisen ja puolueiden kannatuksen muutosten myötä.
Taloustieteilijät Daron Acemoglu (MIT) ja James Robinson (University of Chicago) ovat tutkineet kirjassaan ”Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity and Poverty” (2012) kansakuntien menestystä pitkällä aikavälillä. Heidän keskeinen tuloksensa on, että instituutiolla ja toimintatavoilla on suuri merkitys. Mukaan ottavat (inclusive) instituutiot edistävät menestystä. ”Riistävät” (extractive) instituutiot taas heikentävät kansakunnan menestystä.
Suomalainen koulujärjestelmä alimmalta tasolta ylimmälle kuuluu ensimmäiseen kategoriaan ja on ollut yksi Suomen menetyksen kulmakiviä. Julkisen sektorin nimitykset, joissa valinta sovitaan sököringissä yön pimeinä tunteina, kuuluvat jälkimmäiseen kategoriaan.
Pentti Pikkarainen
Kommentoi