Antti Rinteen hallituksen yksi keskeisistä tavoitteista on, että normaalin kansainvälisen ja kotimaisen talouskehityksen oloissa työllisyysaste saavuttaa 75 prosentin tason 15–64-vuotiaiden ikäryhmässä vuonna 2023. Pidemmällä aikavälillä julkisen talouden kestävyys todennäköisesti edellyttää tätäkin korkeampaa työllisyysastetta.
Tavoitetta ja hallituksen toimintaa tavoitteen saavuttamiseksi on kritisoitu monesta näkökulmasta.
On kiinnitetty huomiota mm. siihen, onko ikäryhmä 15–64-vuotiaat oikea kohderyhmä. Kansainväliset vertailut yleensä tehdään käyttäen tätä ikäryhmää.
Hallitus itsekin haluaa, että kaikki nuoret ovat nykyistä pidempään koulutuksessa eivätkä mene työelämään 15-vuotiaina. Lisäksi ihmisten toivotaan olevan työelämässä nykyistä pidempään. Tästä näkökulmasta esimerkiksi ikäryhmä 18–64-vuotiaat tai 18–67-vuotiaat tai jopa 25–67-vuotiaat voisi olla sopivampi kuin 15–64-vuotiaat.
Tilastoissa työllisiksi luokitellaan kaikki, jotka ovat ansiotyössä vähintään yhden tunnin viikossa. Yksilön tulojen ja yhteiskunnan saamien verotulojen kannalta on tietenkin suuri vaikutus työtuntien määrällä ja ansiotasolla. On merkitystä, onko palkka 10 euroa tai 100 euroa tunnissa.
Hallitukseen on kohdistunut kovaakin kritiikkiä siitä, että hallitus ei ole vielä päättänyt kaikista toimenpiteistä, joilla se pyrkii edistämään työllisyystavoitetta. Hallitus on antanut itselleen aikaa valmistella toimenpiteitä rauhassa ensi vuoteen asti.
Edellä mainittu kritiikki työllisyystavoitetta kohtaan on osittain oikeutettua. On kuitenkin erittäin myönteistä, että hallitus on asettanut itselleen tällaisen tavoitteen. Kun hallitus on istunut vasta muutaman kuukauden ja EU-puheenjohtajuus työllistää hallitusta kovasti, on epärealistista odottaa laajamittaista reformipakettia pikaisesti.
Talouspolitiikassa olisi ollut syytä jo paljon aikaisemmin kiinnittää enemmän huomiota työllisyyden kehittymiseen.
Suomen ajautuessa 1990-luvun alussa historiansa ehkä syvimpään kriisiin talouspolitiikan ykköstavoite oli kiinteästä valuuttakurssista kiinni pitäminen kaikin keinoin. Rahoitusmarkkinoiden ja pääomaliikkeiden vapauttaminen kiinteän valuuttakurssin olosuhteissa oli aikapommi, joka odotti räjähtämistä. Valitun politiikan ajautuessa umpikujaan työttömyysaste kipusi noin 3 prosentista noin 18 prosenttiin ja työllisyysaste laski noin 75 prosentista noin 60 prosenttiin.
Kun maita valittiin euroalueen jäseniksi, työllisyydellä ei ollut kriteereiden joukossa mitään merkitystä. EMU:n käynnistäminen laajalla joukolla oli tärkeämpää kuin jäsenmaiden kunto ja kyky pärjätä euron asettamissa ankarissa puitteissa.
Vuonna 2008 alkaneen kriisin aikana työttömyys nousi joissakin euroalueen maissa pilviin ja Kreikassa jopa puolet nuorista työnhakijoista oli työttömiä.
Jos talouspolitiikassa olisi annettu suurempi paino hyvälle työllisyyskehitykselle, olisiko näissä tilanteissa tehty toisenlaisia talouspoliittisia ratkaisuja?
Näyttää siltä, että 75 prosentin työllisyysasteesta on tulossa talouspoliittista keskustelua dominoiva mittari ja tavoite, jonka suhteen hallituksen toimintaa arvioidaan. Yksi luku tavoitteena on kuitenkin naiivi. Itse asiassa hallitusohjelmassa todetaan, että työllisyyden kehitystä seurataan tarkastelemalla tehtyjen työtuntien määrää, kokoaikatyöllisiksi muutettua työllisyysastetta sekä työsuhteiden tyyppiä ja laatua.
Uusi mantra on hyvä, mutta yhteen lukuun ei pidä hirttäytyä. Onnistumista on seurattava laaja-alaisesti usealla mittarilla.
Pentti Pikkarainen
Auttaisiko vastikkeellinen apu yrityksille? Jos palkkaat uuden työntekijän, niin näistä ja näistä veromaksuja ei tule X kuukauteen/vuoteen. Tätä ei tietenkään sovelleta niihin yrityksiin, jotka ovat potkineet väkeä pihalle tietyn ajanjakson sisällä. Onko tämä sitten oikeudenmukainen tapa hoitaa yrityksien toimintaa. Ehkä ei, mutta mikä tänä päivänä on oikeudenmaukaista yritysmaailmassa?
Kommentoi