Viime lokakuussa julkaisin Twitterissä innostuneen päivityksen: aloitan vuodenvaihteessa opintovapaan! Syksyn mittaan useampi kollega ihmetteli hyväntahtoisesti raastesalaattijonossa: mitä minä vielä pyörin työpaikkaruokalassa? Hieman nolona tarkensin, että vapaani alkaa vasta parin kuukauden päästä.
Mutta kuten matkalle lähtiessä etukäteisfiilistely on aivan olennaista!
Monet kyselivät, miten uskallan jättäytyä vuodeksi pois työelämästä. Enkö pelkää, että kiihtyvässä juoksussa hetkeksi kyydistä hyppäävä jotenkin häviää? Katoaa olemasta, eikä ainakaan voita.
En ollut itse pitänyt opintovapaalle jäämistä erityisen rohkeana tai poikkeuksellisena tekona. Opintovapaahan on lakisääteinen oikeus. Mutta oikeuksia ei välttämättä uskalla käyttää, ellei joku ensin näytä mallia.
Tajusin, miten merkittävä oli äitini esimerkki neljännesvuosisata sitten.
Kuten kanssabloggaaja Henna Mikkonenkin kirjoitti, lapsuudenkodista meihin tarttuu arvoja, asenteita ja käyttäytymismalleja.
OPINTOVUOSI PIIRTYI MAHDOLLISUUKSIEN KARTALLE
Kun olin 11-vuotias, elämäni muuttui. En aloittanutkaan kesäloman jälkeen kuudetta luokkaa espoolaisessa alakoulussa, vaan muutin äitini ja siskoni kanssa Havaijille vuodeksi.
Äiti irtisanoutui työstään ja myi rivitalokotimme. Luovuimme kaikesta siitä, mitä ruuhkavuosina kodin neliöihin ja nurkkiin kertyy. Omaisuutemme kuudessa matkalaukussa lensimme maapallon toiselle puolelle.
Lapsena en osannut ihmetellä, kyseenalaistaa tai ihailla äidin rohkeaa ratkaisua. En osannut analysoida tai sanallistaa isoa muutosta, jossa elintasomme laski, mutta elämänlaatumme parani. Totuin nopeasti uuteen aurinkoiseen arkeen, jossa surffailimme, snorklailimme ja nukuimme kaikki samassa huoneessa.
Vuoden jälkeen palasimme Suomeen, mutta äiti ei palannutkaan uralleen. Uudet opinnot ja irtiotto työelämästä olivat kirkastaneet hänen arvonsa. Arvovalinta näkyy eläkekertymässä. Mutta kaikkea ei mitatakaan rahassa.
Äitini opintovapaan kokeneena oma irtiottoni tuntuukin minusta maltilliselta. En ole myymässä rivitalokotiamme tai lennättämässä lapsiani valtameren toiselle puolelle.
Opintovapaatani on edeltänyt useamman vuoden kypsyttely ja säästäminen, ilman tarkkoja Excel-laskelmia, mutta kuitenkin tulotason lasku ennakoiden. Aikuiskoulutustuki on tasaista tuloa, jonka rinnalla saa myös tienata. Minulla on työsuhde ja huippu -yhteisö, johon palata osaavampana – elleivät uudet opinnot tai elämän opit sitten johda toisaalle.
ELÄMÄÄ ”SITKUN” SIJAAN ”NYTKUN”
Juuri nyt en kuitenkaan kiiruhda tulevaisuuteen tai opintovapaan jälkeiseen todellisuuteen. Koen opintovapaan olevan ainutlaatuinen ja kaipaamani mahdollisuus elää ”sitkun” sijaan ”nytkun”. Nyt kun olen opintovapaalla, haluan tehdä vähemmän pakollisia ja minulta odotettuja asioita, ja enemmän iloa tuottavia ja itseänikin yllättäviä kokeiluja.
Haluan yrittää ymmärtää yhteiskunnallisia ilmiöitä aiempaa paremmin ja uusista näkökulmista. Haluan hetkeksi huokaista ja hellittää, etäisyyden päästä ihmetellä työelämää.
Siinä missä lapsena totuin uuteen arkeen varsin nopeasti, aikuisena uusien rutiinien opettelu vaatii selvästi enemmän harjoittelua. Ensimmäiset opintovapaapäiväni muistuttivat lähinnä etätyöpäiviä. Tietokoneen edessä nököttämistä ja joululoman aikana kertyneiden työsähköpostien purkamista. Tottumuksesta ja velvollisuudentunteesta hoidin ja vastailin, vaikka sähköpostin poissaoloviesti oli jo vastannut puolestani!
Onneksi ympäriltäni löytyi vertaismentoreita, muun muassa tutkimusvapaalla ja apurahakaudella olevia ystäviä ja tuttavia. Olen saanut mallioppia vähempää suorittamista ja ajattelulle ajan ottamista.
Työpaikan lounaspöydässä saatoimme usein vitsailla, että löysänä työpäivänä ehtii rouskuttaa puolessa tunnissa salaatin, muulloin on syötävä keittoa, josta suoriutuu nopeammin. Opintovapaalla olen käynyt kolmen tunnin lounailla.
Kokeneemmat hidastajat, opiskelevat ja vapaammin töitä tekevät ovat neuvoneet ajanhallinnassa. Luova ajattelu ja uuden oppiminen, keskittyminen ja kirjoittaminen, vaativat ympärilleen paljon tyhjää tilaa. Optimoinnin sijaan kannattaa minimoida. Tai ainakin vaalia ja valita tiettyjä viikonpäiviä, jotka pyhittää ajattelulle ja olemiselle. Kymmenen vuoden tauon jälkeen olen ostanut itselleni paperikalenterin.
KUN VÄHEMMÄN ON ENEMMÄN
Se, mitä en ole vielä osannut ratkaista, on, minkälaisia tavoitteita haluan opintovapaalleni kirjata. Yleisiä ja yleviä? Selkeämmin mitattavia? Työllisyysrahasto toki seuraa opintopisteiden kertymistä, mutta itse haluaisin seurata Hankenin yritysvastuu-opintojen synnyttäneitä uusia oivalluksia, syventynyttä ymmärrystä ja kriittisen ajattelun kehittymistä. Unohtamatta luovuutta, vapautta ja hyvinvointia.
Sanonta kuuluu, sitä tehdään mitä mitataan. Mittaanko siis kaikkea sitä, mitä vuoden aikana teen ENEMMÄN? Luettuja kirjoja, käveltyjä askeleita, kiinnostavia lounaita, kirjoitettuja esseitä ja kolumneja. Vai annanko painoarvon kaikelle sille, mitä olen tehnyt – ja sen myötä myös tienannut – VÄHEMMÄN? Sähköposteja, powerpoint-kalvoja, tiimipalavereita ja asiantuntijaryhmän kokouksia.
Vai pitäisikö kliseisesti vain luottaa prosessiin? Antaa vähän vapaata myös tutkijalle minussa, joka on tottunut hallitsemaan kaikkea ympärillä pyörivää luokittelemalla ja tilastoimalla. Voisiko yhteiskuntaa, ja itseä, yrittää ymmärtää myös kuulostelemalla, ihmettelemällä ja haahuilemalla?
Tervetuloa seuraamaan opintovapaavuottani tässä Taloustaidon blogissani. Täällä tutkaillaan työelämää ja yritysvastuuseen liittyviä kysymyksiä yksilön ja yhteiskunnan näkökulmista.
Shadia Rask
Kommentoi