Tällä viikolla vietetään Helsinki Pridea. Olin suunnittelut kirjoittavani Pride-kuussa julkaistavan blogikirjoitukseni inklusiivisuudesta, eli mukaan ottamisesta ja ulossulkevien rakenteiden muuttamisesta.
Aioin kertoa konkreettisia vinkkejä, kuinka THL:n tutkimuksessa pyrimme inklusiivisuuteen toteuttamalla haastatteluja joustavasti virkatyöaikojen ulkopuolella, hyödyntämällä turvallisemman tilan periaatteita, varmistamalla sukupuolineutraalit vessat tiloihimme, sekä työskentelemällä myös tulkkiavusteisesti. Tavoitteemme oli, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöllä ulkomaalaistaustaisessa väestössä olisi mahdollisimman helppoa ja turvallista osallistua tutkimukseemme.
Toukokuun lopussa syntyi kuinkin kohu uutisesta, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tukeva Helsinki Pride -yhteisö ei hyväksynyt kokoomusta ja keskustaa kumppanikseen Pride -tapahtumaan.
Helsinki Pride päätti jättää puolueet virallisen tapahtumakumppanuuden ulkopuolelle, koska osa kokoomuksen ja keskustan kansanedustajista äänesti eduskunnassa translain uudistusta vastaan. Somessa kysyttiin pöyristyneenä, eikö vähemmistö nyt ulossulje enemmistöä?
Politiikan tutkija Johanna Vuorelma arvioi Helsingin Sanomissa, että yhtäältä kieltäytyminen yhteistyöstä voimaannutti vähemmistöjen oikeuksia vastustavat, ja toisaalta se voi voimistaa yhteisöllisyyttä Pride-yhteisön sisällä. Sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen puolestaan korosti, ettei päätöksessä ole kyse siitä, että ketään suljettaisiin pois, vaan siitä kenen kanssa tehdään virallista yhteistyötä.
Minä huomasin seuraavani keskustelua sivusta ja hiljaa. Inklusiivisuusvinkkien sijaan päätin pohtia vaikenemisen ilmiötä, joka ympäröi yhdenvertaisuus- ja monimuotoisuuskeskusteluja.
En halua siirtää keskustelua itse asiasta – esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksista – siihen, miten vaikeaa keskusteluun osallistuminen on enemmistölle. Mutta mikään vähemmistöjen oikeuksia parantava yhteiskunnallinen muutos ei ole tapahtunut ilman enemmistön tukea ja liittolaisia. Siksi on keskusteltava myös vaikenemisesta.
MISTÄ HILJAISUUS KERTOO?
Hiljainen enemmistö vaikenee monista eri syistä. On välinpitämättömiä, joita koko asia ei kiinnosta. On ihmisiä, joilla on mielipide, jota he eivät uskalla julkisesti kertoa. On niitä, jotka eivät uskalla muodostaa mielipidettä tai osallistua keskusteluun virheiden tekemisen pelossa.
Minäkin, joka työkseni koulutan ja kirjoitan monimuotoisuudesta ja yhdenvertaisuudesta, jännitän virheitä ja väärinymmärtämistä.
On tilanteita, joissa jätän osallistumatta ja sorkkaisemmasta muurahaispesään säästääkseni itseäni vihapuheelta. Tai osallistun, mutta puhun tietoisen rauhallisesti, sillä erityisesti naisten ja vähemmistöjen sanoma sivuutetaan, jos puheen sävyä pidetään vihaisena tai muuten tunnepitoisena.
Hiljaisuus kertoo pelon ilmapiiristä, ja siitä että virheitä ei suvaita. On kuitenkin mahdotonta oppia uutta, jos ei saa yrittää ja erehtyä. Hyvästä yrityksestä ja hyvistä aikeista huolimatta, vaikutukset voivat olla huonot. Voi tahattomastikin loukata. Mutta hyvät aikeet ja niiden tunnistaminen auttaa jo paljon.
Hiljaa pysyminen kertoo myös etuoikeudesta. Minulla on varaa olla hiljaa ja osallistumatta, kun asia ei akuutisti koske minua ja arkeani. Esimerkiksi translaki on toisille kysymys olemassaolosta ja hengissä säilymisestä. Trans- ja homofobisen poliittisen puheen seurauksena todellinen uhka ja väkivalta lisääntyy.
POLARISAATIO LUO TUNTEEN, ETTÄ KESKUSTELUUN OSALLISTUMISEKSI ON VALITTAVA PUOLI
Miksi ihmisiä jakavista aiheista on niin vaikeaa käydä rakentavaa keskustelua? Sovittelun ammattilainen Miriam Attias ja tutkija Jonna Kangasoja vastaavat kysymykseen toimittamassaan Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan -kirjassaan (Into, 2020).
Yhteiskunnallista vastakkainasettelua kutsutaan polarisaatioksi. Sitä kärjistetään luomalla tunne, että keskusteluun osallistumiseksi on valittava puoli.
Polarisaatio saa ihmiset ottamaan erilaisia rooleja: on yllyttäjät ja liittyjät sekä heidän väliinsä jäävät hiljaiset. On sillanrakentaja, joka näkee, että molempien ryhmien ajatukset ovat vajavaisia, eikä kumpikaan ole täysin oikeassa. Syntipukin rooliin joutuvat puolestaan ne, jotka valitsevat puolensa viimeisenä; useimmiten syntipukiksi pudotaan hiljaisista tai sillanrakentajista.
DIALOGIIN TARVITAAN HILJAINEN ENEMMISTÖ
Yhteiskunnallisessa keskustelussa yllyttäjä käy kiihkeää monologia. Tästä johtuen dialogi yllyttäjän kanssa on mahdotonta. Myös liittyjien puhe on usein väittelyä. Siksi dialogia on käytävä keskellä, jossa ihmiset ovat avoimia ja kuuntelevat toisiaan.
Vetoomus osallistua keskusteluun ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien olisi pakko keskustella kaikkien kanssa. Me ja ne -kirjaan kirjoittanut kirjailija-dokumentaristi Elina Hirvonen korostaa Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kenenkään tarvitse kuunnella uhkauksia tai kiusaamista tai osallistua keskusteluun, joka ei tunnu turvalliselta tai johon ei halua osallistua.
Polarisoivissa aiheissa löytyy aina joku, joka haluaa käyttää ääntään ja puhua kokonaisen väestöryhmän puolesta. Yksi minua rohkaissut syy osallistua keskusteluun onkin se, että jos minä en osallistu keskusteluun, joku muu tekee sen puolestani. Napakoiden ja valmiiden twiittimielipiteiden rinnalla haluan rohkaistua myös ajattelemaan ääneen keskeneräisesti.
Shadia Rask
Kommentoi