Lokakuussa sähköpostiini putkahti yllättävä esiintymiskutsu. Minulta kysyttiin, pääsisinkö esiintymään Helsingin kirjamessuille osana Suomen Kirjailijaliiton ohjelmaa. Keskustelisin kahden kollegani kanssa Töölö-lavalla aiheesta ”hybridiäänikirjat, immersiivisyys ja tekoäly kirjallisuudessa”.
Kun luin sähköpostiviestistä aiheen otsikon, ensimmäinen ajatukseni oli: kääk. Etenkin tekoäly tuntui minulle aihealueena sangen vieraalta.
Päätin silti ottaa tehtävän vastaan, mistä olen iloinen. Saimme porukalla aikaan hyvän keskustelun, ja lisäksi opin samalla valtavan paljon uutta.
Kun etsin kotona taustatietoa keskustelua varten, törmäsin netissä kiinnostavaan tietokirjaan Mitä tekoäly on? 100 kysymystä ja vastausta (2023). Sen on kirjoittanut tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen.
Tuo kirja oli minulle kuin pelastusrengas. Siinä tarkastellaan tekoälyä ihailtavan selkeästi ja napakasti, konkreettisia esimerkkejä käyttäen.
Lukiessani yllätyin siitä, miten moneen asiaan tekoäly jo nyt vaikuttaa ympärillämme. Tiivistettynä ”tekoälyä on kaikkialla”, kuten Toivonen kirjoittaa.
Hänen kirjastaan opin, että tekoälyä hyödynnetään esimerkiksi sellaisessakin arkisessa asiassa kuin siinä, että otetaan kameralla selfie ja julkaistaan kuva sosiaalisessa mediassa. Tai siinä, että koitetaan löytää netistä edullisia lentolippuja.
Toivosen mukaan tekoäly heijastelee jo kutakuinkin kaikkiin ammatteihin. Vähiten sillä on vaikutusta sellaisiin töihin, joissa olennaisten työtehtävien automatisointi on hankalaa ja joissa vaaditaan ”sosiaalista älyä tai tunneälyä, ihmisen läsnäoloa, ihmisten hoitamista, strategista ajattelua tai luovuutta”.
Romaanikirjailijan työssä tarvitaan lähestulkoon kaikkia noita. Tunneälystä ja sosiaalisista taidoista on etua esimerkiksi henkilöhahmojen välisten suhteiden kuvaamisessa. Strategista ajattelua puolestaan tarvitaan juonen rakentamisessa ja dramaturgian pohtimisessa.
Ja kaikki tämä kumpuaa tietysti luovuudesta.
Hannu Toivosen mukaan tietokoneohjelmakin voi kyllä olla luova, jos se pystyy ”tuottamaan uusia ja tarkoituksenmukaisia tuloksia omassa tehtävässään” – mutta ohjelman luovan toiminnan ei tarvitse olla samanlaista kuin ihmisen.
Toivonen kertoo, että tietokoneohjelma voi toimia tehokkaasti esimerkiksi muistamisessa, tiedonhaussa, laskemisessa ja tilastollisessa päättelyssä. Ohjelma voi suoriutua yksittäisistä tehtävistä paremmin kuin ihminen, mutta toisaalta sillä ei ole maalaisjärkeä, elämänkokemusta, sosiaalisia suhteita eikä kykyä hahmottaa kokonaisuutta. Usein tietokoneohjelmalla ei myöskään ole taitoa erottaa olennaista epäolennaisesta.
”Silloin on vaikeaa olla älykäs ihmisen kaltaisella tavalla.”
Romaanin tai näytelmän kirjoittaminen on hyvä esimerkki sellaisesta inhimillisestä toiminnasta, jossa tarvitaan nimenomaan paitsi luovuutta myös kokonaisuuden hallintaa ja hahmottamista.
On vaativa tehtävä pitää vaikkapa yli 300-sivuisen romaanin langat käsissään, hallita mahdollisesti kahta tai useampia eri aikatasoja ja juonilinjoja, pohtia kaikkien henkilöhahmojen kohtaloita ja päättää, mitä he milläkin hetkellä valitsevat. Elää tunteita heidän kauttaan, laittaa sydämensä peliin.
Ja kirjoittaa tuo kaikki vieläpä taidokkaalla ja sujuvalla suomen kielellä.
Katsoin keväällä Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman jakson, jonka lopussa haastateltiin brittiläistä kirjailijaa Deborah Levyä. Hän on tunnettu etenkin kiehtovasta omaelämäkerrallisesta trilogiastaan, joka käsittelee naiseutta ja kirjoittamista. Trilogian on suomentanut Pauliina Vanhatalo, ja siihen kuuluvat kirjat Mitä en halua tietää, Elämisen hinta ja Omistuskirjoituksia.
Minulle jäi haastattelusta mieleen se, miten Levy huomasi 50-vuotiaana, Cost of Living -teostaan kirjoittaessaan, ettei ollut aiemmin kirjoittanut elämästä sellaisena kuin se hänestä tuntuu (”life as I feel it”). Hänen mielestään se on paljon monimutkaisempi tehtävä kuin miltä se kuulostaa.
”Jos kertoo elämästä sellaisena kuin miltä se tuntuu, lopputulos ei voi olla tylsä”, Levy sanoo hymyillen.
Ohjelman myötä oivalsin, että juuri tuo Levyn esiin tuoma aspekti – se, miltä elämä tuntuu – on kaiken kiinnostavan kirjoittamisen ytimessä. Ja oikeastaan se liittyy kaikkeen taiteeseen.
Minulle kirjoittaminen on läpeensä inhimillistä, sielukasta toimintaa. Se on niin monitahoinen ja -ulotteinen prosessi, että on vaikeaa kuvitella, että siihen pystyisi mikään (tai kukaan) yhtä hyvin kuin ihminen.
VTT:llä vanhempana tutkijana toimiva Marinka Lanne on kirjoittanut kiinnostavan artikkelin ”Voiko tekoäly olla kirjailija?” Reutersin uutiseen viitaten hän kertoo, että esimerkiksi TikTokissa, YouTubessa ja Redditissä on katsottavissa useita opetusvideoita, joissa esitellään, miten voi kirjoittaa muutamassa tunnissa kirjan hyödyntämällä tekoälyyn pohjaavia ”tarinageneraattoreita”.
Reutersin jutun mukaan tällaisissa tutoriaaleissa käsitellään muun muassa self help -tyyppisten teosten tekemistä. Kirjailijan näkökulmasta mietin vaistomaisesti, mitä iloa olisi tehdä kirja generaattorin avulla. Missä silloin olisi tekemisen nautinto?
Ja kun saisi opuksen valmiiksi, tuntuisiko lopputulos enää omalta ja erityiseltä?
Tuskin.
Lannekin pohtii artikkelissaan tekijän merkitystä. Jos lukija on tietoinen siitä, että kyseessä on tekoälyn tuottama teksti, johon ei liity ihmisen kokemusta ja merkityksellisyyttä, vaikutelma on eittämättä ontto.
Samoilla linjoilla on Hannu Toivonen omassa kirjassaan. Hän pohtii, että tekoälyä voi käyttää ihmisten apuna taiteen luomisessa, mutta tuskin se voisi yksinään toimia taiteilijana.
”Tekijällä on väliä”, hän kiteyttää.
Kuten arvata saattaa, en ole kiinnostunut käyttämään tekoälyä hyödyksi omassa kirjoittamisessani. Tuntuu, että se veisi pois kirjoittamisen riemun ja kaiken sen, mitä kirjoittamisessa rakastan: sen, että voin itse keksiä romaanin tai näytelmän tarinan, luoda paperille uuden maailman ja miettiä jok’ikisen lauseen ja sanan.
Toki tekoälyä voi hyödyntää kirjoittamisessa myös pienemmässä mittakaavassa kuin kokonaisen romaanin luomisessa.
Omakustantamiseen erikoistuneen Books on Demand (BoD) -yrityksen markkinoinnista vastaava Susanna Heussner esittelee blogipostauksessaan ”Tekoälystä apua kirjan kirjoittamiseen” erilaisia tekoälyn hyödyntämisen mahdollisia tapoja niin kirjaa kirjoittaessa kuin julkaistessakin. Kirjoittaessa tekoälyä voi käyttää apuna esimerkiksi juonen, henkilöhahmojen tai tapahtumien ideoimisessa, kirjoitusjumin poistamisessa tai inspiraation lähteenä, sen avulla voi tehdä taustatutkimusta ja saada vinkkejä oikeinkirjoitukseen.
Heussnerin mielestä tekoäly voi ”toimia avustajana ja työkaluna”, mutta se ei voi korvata kirjailijoita. Hänkin mainitsee postauksessaan kirjoittamisen ilon ja myös itsensä toteuttamisen tarpeen.
Koska kirjoittaminen merkitsee minulle nimenomaan itse tekemisen ja luomisen iloa, minulle ei tuntuisi luontevalta käyttää tekoälyä edes työkaluna. Voi olla, että tällainen mielipide kalskahtaa todella vanhanaikaiselta joskus vuonna 2056 – ja joidenkuiden korvaan ehkä jo nyt – mutta tältä minusta kuitenkin tuntuu.
Hannu Toivosen kirjassa on myös kiinnostava luku ”Minkä tehtävän ihminen osaa mutta tekoäly ei koskaan?”. Siitä jäi mieleeni tämä lause:
”Miten tietokoneohjelma osaisi suorittaa sellaisen tehtävän kuin ’kasvata lapsesta hyvä ihminen’?”
Tuo kysymys puhuttelee minua etenkin pienen pojan äitinä. Vaikka käytössä olisi millainen ihmerobotti tahansa, se ei voisi ikinä rakastaa, hoivata, halata, helliä ja ohjeistaa ketään niin kuin oikea, elävä ja tunteva ihminen.
Ja juuri rakkautta ja tunnetta me tarvitsemme, niin työssä kuin muussakin elämässä.
Taina Latvala
Tässä postauksessa julkaistun Deborah Levyn sitaatin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelmasta on suomentanut Sanna Tiihonen.
Kommentoi