Viime päivinä ajatukseni ovat viipyneet tiiviisti Ukrainassa. Epäuskon vallassa olen seurannut uutisia ja yrittänyt ymmärtää, että Euroopassa vallitsee sota. Olen nähnyt kuvia ja videoita ukrainalaisista, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja synnyinmaansa, surevista perheistä, jotka ovat pakanneet matkalaukkuihin koko elämänsä ja lähteneet Venäjän hyökkäystä pakoon, toppatakit yllään.
Sosiaalista mediaa selatessani olen huomannut, että kaverini ja tuttavani prosessoivat vallitsevan kriisin aiheuttamaa järkytystä eri tavoin. Joku uppoutuu työhönsä, toinen ostaa lohdukseen leivoksen, kolmas menee taidenäyttelyyn, neljäs lukee runoja.
Minä olen tuo neljäs. Olen lukenut Eeva-Liisa Mannerin vuonna 1956 ilmestynyttä Tämä matka -teosta koottujen runojen kokoelmasta Kirkas, hämärä, kirkas (2021). Jokainen säe avautuu nyt, vallitsevassa maailmantilanteessa, aivan uudella tavalla: ”(--) hätääntyneet linnut laahautuvat/ pitkin taivaan kuorta/ ja huutavat kivettynein ennusäänin. (--)”
Huomaan, että ahdistavina aikoina saattaa tehdä mieli paitsi lukea runoutta myös keskittää ajatukset johonkin visuaalisesti kauniiseen; voi tulla äkillinen tarve vaikkapa ostaa itselle tai kotiin jotain piristävää, jotain, joka veisi ajatukset muualle edes hetkeksi.
Minä esimerkiksi olin jo joitakin aikoja sitten haaveillut vaaleanpunaisella silkkikankaalla vuoratusta antiikkituolista, jonka olin yhtenä iltana nähnyt sisustusliikkeen näyteikkunassa. Tuoli näytti lumoavalta ja maksoi vain 95 euroa. Pitäisikö hakea se, pohdiskelin muutamien päivien ajan. Muuttuisiko oloni paremmaksi?
Viime lauantaina riensin vihdoin putiikkiin vähän ennen sulkemisaikaa, tutkailin tuolia eri kulmista, kumarruin salaa jopa haistamaan sitä. Lopulta päätin ostaa sen. Lisäksi hankin tuolin värisävyihin sopivan koristetyynyn päällisen sekä pienen vaaleansinisen kynttilän, joka markkeeraa Daavidin patsaan rintakuvaa. Sillä mitä elämä olisikaan ilman ikiomaa Daavidin patsas -rintakuvakynttilää!
Muistan jonkun viisaan joskus sanoneen, että ihmiset haalivat ympärilleen tavaraa torjuakseen kuolemanpelkoa. Se on mielestäni osuva havainto. Esineethän kestävät kauemmin kuin ihmiset, jotkin tavarat lähestulkoon ikuisesti. Voimme käyskennellä maailman museoissa ja katsella, millaisia koruja, kampoja ja ruokailuvälineitä ihmiset käyttivät vaikkapa viisi sataa vuotta sitten.
Mutta heidän omistajistaan ei enää ole jälkeäkään – paitsi heidän verenperintönsä jälkipolvien geeneissä.
Uskon, että ihmiset keräävät ympärilleen tavaraa myös torjuakseen pelkoa muutoksesta. Esineet pysyvät, mutta kaikki muu muovautuu koko ajan. Kasvot vanhenevat, maisemat muuttuvat, kaupungit tuhoutuvat. Mikään ei säily ikuisesti. Eurooppa ei enää ole samanlainen kuin vielä vajaa viikko sitten, emmekä mekään enää ole samoja.
Epävarman todellisuuden keskellä tuntuu turvalliselta kiinnittää tarmonsa johonkin konkreettiseen ja normaaliin, vaikka sitten uusien huonekalujen ostamiseen. Emme pysty yhtäkkiä taikomaan rauhaa Ukrainaan, joten yritämme luoda edes kotiimme rauhallisen ja harmonisen tunnelman.
Se voi kuulostaa vähän epätoivoiselta mutta on kuitenkin hyvin inhimillistä.
Toisinaan lohtushoppailu jää jälkikäteen harmittamaan. Jo piankin ostosten jälkeen saattaa iskeä katumuksensekainen tyhjyys, kuin jonkinlainen hiostava krapula. Tulee kurkattua komeroon ja soimattua itseä: tarvitsinko oikeastaan tuota uutta talvitakkia, onhan minulla jo viisi ihan nättiä palttoota. Ja miksi hommasinkaan tuon uuden pöytälampun, joka on nyt jo rikki? Johan meillä on kaapit täynnä tavaraa!
Joskus jokin hankinta voi kuitenkin antaa lohtua pitkäksi ajaksi. Vaaleanpunaisen antiikkituolin lisäksi esimerkiksi taide ilahduttaa: kirjat, elokuvat, maalaukset, teatteri- ja tanssiesitykset. Sanat, kuvat ja liike voivat tehdä ihmeitä, silittää sielua, antaa voimaa.
Vaikeina aikoina myös hyvän tekeminen lohduttaa. Sodan kuohuihin joutuneita ukrainalaisia voi tukea lahjoittamalla rahaa esimerkiksi Unicefin, Suomen Punaisen Ristin, Kirkon Ulkomaanavun ja Pelastakaa Lapset -järjestön kautta.
Muiden auttaminen antaa lohtua enemmän kuin mikään muu.
Taina Latvala
Kommentoi