Huomasin aiemmin keväällä vaateliikkeessä hienon, mustan collegepaidan. Sen olkapäihin ja pääntien alle oli kiinnitetty hopeanvärisiä koristeita, jotka toivat mieleen kauniit, kimaltavat oksat.
Kyseessä ei ollut sellainen collegepusero, jota käytetään kotona verkkareitten kanssa. Se oli paita, jonka voisi pukea minne tahansa: kahvilaan, teatteriin, konserttiin, kirjailijahaastatteluihin. Tarvittaessa vaikka televisioon.
Pusero sopi täydellisesti minun tyyliini. Tiesin, että käyttäisin sitä usein, ja kokokin täsmäsi. Ongelmana oli vain se, että paita maksoi liikaa minun makuuni. (Hinta taisi olla 99 euroa.)
Vaate jäi roikkumaan henkarille. En edes sovittanut sitä. Pelkäsin kai, että ihastuisin siihen liikaa, niin paljon, että joutuisin ostamaan sen.
Mutta paita jäi minun mieleeni.
Kun seuraavan kerran astelin liikkeeseen, paidasta oli jäljellä enää XS-kokoa. Kokeilin puseroa sovituskopissa, ja se näytti minun päälläni ihan hyvältä – mutta S-koossa se olisi näyttänyt vielä paremmalta.
Nettikaupassa vaate oli alennuksessa, mutta sielläkään ei muistaakseni ollut enää jäljellä S-kokoa. Ja tällä hetkellä näyttäisi valitettavasti siltä, että kaikki koot ovat nettikaupan varastosta loppuneet. (Ymmärtääkseni asiakas voi kuitenkin pyytää itselleen ilmoitusta siltä varalta, että paitoja vielä tulisi myyntiin.)
Äskettäin huomasin nettikaupasta myös, että kivijalkaliikkeessä saattaisi olla vielä XS-kokoa jäljellä. Pitäisikö käydä ostamassa tuo paita?
Sanotaan, että kadumme eniten tekemättä jääneitä asioita. Usein sama pätee myös ostamiseen.
Pelkään, että jos en hanki itselleni kyseistä puseroa, se jää ikuisiksi ajoiksi katumusteni listaan, yhdeksi niistä kauniista asioista, jotka olen hulluuttani päästänyt livahtamaan sormieni välistä.
Sitä paitsi: ei kai 99 euroa ole kovin paha hinta vaatteesta, jos sitä käyttää usein? Kerran nimittäin oivalsin eräästä rahaa käsittelevästä somekeskustelusta – ja jonkun viisaasta kommentista – että myös vaatteen käyttökerroilla on merkitystä.
Eräs ystäväni sanoi kerran, vuosia sitten, että jos löytää jonkin hienon jutun ulkomailta, se kannattaa ehdottomasti ostaa. Muuten asia voi jäädä harmittamaan. Olen usein miettinyt tuota neuvoa. Valitettavasti olen jättänyt ostamatta ihania asioita sekä omassa kotikaupungissani että ulkomailla.
Muistan vieläkin yhden englanninkielisen kirjan, jota en aikoinaan ostanut Barcelonasta. Kyseessä oli Paul Austerin – äskettäin edesmenneen amerikkalaiskirjailijan – kokoelmateos. Kirjassa oli kiehtova, maitokahvinvärinen kansi, ja siihen oli koottu Austerilta erilaisia tekstejä, muun muassa esseitä.
Miksi ihmeessä en ostanut tuota teosta? Mikä minuun oikein meni? Oliko lämmin sää jotenkin pehmittänyt aivoni? Ehkä minä ajattelin, että harkitsisin kirjan hankkimista hetkisen ja kävisin mahdollisesti ostamassa sen jonakin toisena päivänä.
Tai saatoin olla vain pihillä päällä. Muistaisin, että tuolla lomareissulla yritin pärjäillä koko päivän pelkällä aamiaisella ja välipaloilla, ja söin kunnon aterian vasta illan tullen ravintolassa. (Näin toimii alle 30-vuotias nuori kirjailija.)
Kesällä 2012 minä ja mieheni matkustimme ensimmäistä kertaa yhdessä Lontooseen, jossa olin pari kertaa aiemmin käväissyt. Tuona kesänä olin juuri valmistunut Salfordin yliopistosta taiteiden maisteriksi, ja valmistujaisjuhlien jälkeen minä ja puolisoni matkustimme Lontooseen junalla Manchesteristä.
Nautimme täysin siemauksin suurkaupungin tunnelmasta, katselimme nähtävyyksiä, otimme valokuvia Big Benistä ja punaisista puhelinkopeista, vaeltelimme kirjakaupoissa ja piipahdimme viihtyisissä kahviloissa tai pubeissa, joissa minusta on aina hauskaa tilata kupillinen teetä englantilaiseen tyyliin.
Yhtenä päivänä, kun käyskentelimme West Endin alueella, näin mainoksen Lontoossa pyörivästä teatteriesityksestä. Kyseessä oli Eugene O’Neillin klassikkonäytelmä Long Day’s Journey into Night.
Lippu maksoi muistaakseni vähän päälle 40 puntaa per henkilö, eli luultavasti hiukan yli tai alle 50 euroa. Ei siis kovin korkea hinta laatutuotannosta, jossa olivat mukana huippunäyttelijät.
Emme kuitenkaan ostaneet lippuja. Olimme käyttäneet jo aika paljon rahaa matkoihin, majoitukseen, syömiseen, liikkumiseen, museoihin ynnä muihin rientoihin. Emme yksinkertaisesti enää pystyneet taipumaan teatterilippujen hankkimiseen.
Se kaduttaa minua vieläkin, vaikka olemme myöhemmin nähneet Lontoossa parikin hienoa teatteriesitystä.
Hiljattain muuten huomasin, että Long Day’s Journey into Night pyörii jälleen Lontoossa uutena produktiona ja ohjauksena, toisten näyttelijöiden esittämänä, tällä kertaa teatterissa nimeltä Wyndham's Theatre. Kyseisessä versiossa esiintyy itse Brian Cox, joka on kuuluisa muun muassa hienosta roolistaan menestyssarjassa Succession.
Enkä ole taaskaan ostanut lippuja, en ainakaan vielä.
Onkohan tässä taas yksi katumuksen aihe tulevaisuuteen?
Taina Latvala
Kommentoi