Kävin toukokuussa Maailma kylässä -festivaalilla ystäväni kanssa. Aioimme vain piipahtaa tapahtumassa, mutta pian huomasinkin hypisteleväni silmät loistaen haaremihousuja. Se oli hieman yllättävää, koska useimmiten suosin tiukkoja pillifarkkuja.
Kojussa ei valitettavasti ollut sovituskoppeja.
”Ihmiset ovat kokeilleet vaatteita ihan vaan tässä”, sanoi miespuolinen myyjä englanniksi.
Katsoin ystävääni alta kulmain. Koko homma tuntui liian vaikealta. Suorastaan mahdottomalta.
Toisaalta minua on aina kiinnostanut kaikki, mikä on mahdotonta.
Vedin housuja jalkaan niin, ettei kukaan vahingossakaan näkisi mitään. Tämä vaati melkoisia akrobaatin taitoja. Ystäväni yritti muuttua sovituskopiksi pitelemällä edessäni leveää tunikaa.
Vihdoin onnistuin. Makutuomarini kannatteli peiliä, josta sain tutkailla uutta olemustani. Lahkeet pussittivat hassusti, mutta jotakin kiehtovaa niissä oli. Voisinko minä, vannoutunut pillifarkkunainen, olla näinkin boheemi?
Sovitin kolmia eri haaremihousuja. Totesimme, että jostakin syystä pöksyt istuivat minulle parhaiten, kun puin ne väärinpäin.
Peilin edessä tajusin, että minun oli aivan pakko saada itselleni ainakin yhdet kauniit housut. Tuntui, että niissä minusta tulisi jollakin tavalla uusi ihminen. Rennompi ja värikkäämpi ihminen. Huoleton ihminen!
Ongelmana oli, että olin ihastunut kaksiin haaremihousuihin. Toiset olivat täynnä värikkäitä kuvioita, toiset olivat hennon pellavanväriset. Voisinko ostaa molemmat?
Päätös oli erittäin vaikea. Olen horoskoopiltani vaaka enkä pysty tekemään ratkaisuja kovin nopealla aikataululla.
Olen jo ehtinyt unohtaa housujen tarkan hinnan. Muistaakseni kahdet haaremihousut maksoivat yhteensä ainakin 40 euroa (tai vähän enemmän). Sillä hinnalla saisin vähintään kolme tai neljä lounasta.
Mutta toisaalta, samalla rahalla saisin kahdet hurmaavat kesähousut!
Ja kaupan päälle kokonaan uuden identiteetin.
Luin Keskisuomalaisesta sosiologian professori Terhi-Anna Wilskan kiinnostavan kolumnin "Tekeekö kuluttaminen onnelliseksi?" (26.1.2017). Wilskan kirjoituksesta opin, että ostamisen aiheuttama hyvänolon tunne johtuu mielihyvähormoni dopamiinista.
Ikävä kyllä kyseinen ilo ei kestä ikuisesti.
Muistan itsekin hetkiä, jolloin olen jo samana päivänä katunut jotakin tekemääni heräteostosta. Milloin uudet kengät ovat puristaneet varpaista, milloin jostakin halvasta korvakorusta on jo yksi ”jalokivi” tipahtanut.
Kerran, parikymppisenä, hankin upeat valkoiset saappaat, joissa oli ainakin kymmenen senttimetrin korot. Pian huomasin, että niissä käveleminen oli yhtä kidutusta. Kun talsin yhtenä yönä baarista bussille, jalkoihini sattui niin, että minun oli lopulta käveltävä Rautatientorille sukat jalassa. Lokakuussa.
Olen kuitenkin tehnyt myös lukemattomia sellaisia heräteostoksia, jotka ovat ilahduttaneet minua vielä viikkoja, kuukausia tai vuosia myöhemmin.
Tällaisia ovat esimerkiksi kirjat, joita ostan usein hetken mielijohteesta. Näen kirjakaupassa kauniin kannen, luen romaanin ensimmäiset lauseet ja rakastun.
Samalla tavalla minulle kävi Maailma kylässä -festivaaleilla. Minä rakastuin, ensi silmäyksellä.
Ja jos niin käy, ei kannata koskaan perääntyä.
Taina Latvala
Kirjailija Latvala on 80-luvulla syntyneen sukupolvensa vahva ääni.
Kommentoi