Vielä muutama viikko sitten asunnossamme sijaitsi kaksi cd-tornia. Muistatteko vielä nuo historialliset muinaisjäänteet?
Kuuntelen biisejä nykyään vain lähinnä Spotifysta tai YouTubesta, mutta olin cd-levyihini hyvin kiintynyt. Cd-torneihin oli säilötty musiikkia, joka oli säestänyt minun lapsuuttani ja nuoruuttani: Madonnan menestysalbumit, Ricky Martinin lattarirytmit, Celine Dionin romanttiset balladit, Maija Vilkkumaan karheanvoimakas rock-ääni, Anssi Kelan haikeankaunis Nummela huuliharppusävelineen.
Selvennettäköön, että nämä eivät ole rojua vaan aarteita, joista en voisi luopua.
Kotonamme jumitti kuitenkin myös sellaisia levyjä, jotka eivät enää herättäneet minussa tunteita eivätkä puhutelleet minua kuten ehkä joskus 20 vuotta sitten. Tällainen oli esimerkiksi kokoelmalevy nimeltä Osaa mieskin rakastaa.
Toinen cd-torneista – se huterampi – oli nyttemmin jopa vaarallinen. Minulla ja puolisollani on kymmenen kuukauden ikäinen vauva, joka konttailee innoissaan ympäri asuntoa ja on hyvin kiinnostunut ympäristöstään. Kiikkerän cd-tornin päällä komeili vieläpä vinoon kasvanut peikonlehti, joka jo määrätietoisesti suuntautui lattiaa kohti.
Oli vain ajan kysymys, milloin koko komeus kaatuisi ja rämähtäisi maahan.
Lopulta päätimme luopua kyseisestä tornista. Ryhdyin lajittelemaan nuoruuteni albumeja ja asettelin niitä haikeana jätesäkkiin. Joidenkin kohdalla kävin kivuliasta sisäistä taistelua: Tätä kuuntelin silloin parikymppisenä, kun tapailin sitä varastomiestä, joka käytti reisitaskuhousuja. Ja näiden biisien tahtiin tanssimme opiskelukavereitten kanssa Ale-pubissa joskus jopa keskellä viikkoa.
Välillä hiivin jätesäkkien luokse ja pelastin joitakin levyjä keittiön kaappiin. Tavallaan oma heikkouteni harmitti, mutta en voinut sille mitään.
Joistakin asioista ei vain pysty luopumaan.
Muovipusseihin kertyi kuitenkin ihan kelpo kasa cd-tornissa pölyttyneitä pitkäsoittoja. Seuraavaksi piti miettiä, minne nämä rakkaat läpyskät voisi kiikuttaa. En jaksanut ruveta kaupittelemaan niitä netissä (tai missään muuallakaan), joten kyselin Facebookissa, mitä levyille kannattaisi tehdä. Ensin aioin viedä säkit Kierrätyskeskukseen, mutta pian kaverin kautta löytyikin nuori henkilö, joka halusi hakea levyt ja ilmeisesti myydä ne johonkin liikkeeseen.
Kun ylimääräiset cd:t olivat poissa asunnosta, minulle tuli jotenkin rauhallinen ja selkeä olo – niin vauvan turvallisuuden kuin itseni vuoksi.
Olin tehnyt valintoja, luopunut sellaisesta mitä en enää tarvinnut. Olin päästänyt irti.
Tämä samanlainen operaatio minun pitäisi toteuttaa jokaisen komeron kohdalla. Kaappimme nimittäin pursuavat turhaa tavaraa: koriste-esineitä, joita emme enää pidä esillä, käytöstä poistuneita käsilaukkuja, puolittain täytettyjä muistikirjoja sekä vanhoja, hoidettuja laskuja ja muuta paperisälää, jota en enää tarvitse.
Varmaankaan.
On niin vaikea ennustaa, kyseleekö joku vielä joskus jonkin lappusen perään.
Kirjassaan Naiset ja raha (2021) yhteiskuntatieteiden tohtori Leila Simonen sanoo tekevänsä pari kertaa vuodessa niin sanotun rojuinventaarin, sekä kotona että toimistossa. Hän määrittelee rojuinventaarin suursiivoukseksi, jossa käydään läpi niin tavaroita kuin henkisiäkin asenteita ja heitetään pois tarpeetonta ja vanhentunutta materiaalia.
”Siivoaminen selkiinnyttää omia tavoitteita, konkretisoi välietappeja ja auttaa raivaamaan pois nykyelämään kuulumattomia esteitä, oman elämänhistorian ikoneita. Jos haluat uutta elämääsi, luovu vanhasta. Jos haluat rikastua, raivaa pois köyhtymisen esteitä tyhjänä tilana, kiireettömänä aikana ja värikkäinä mielikuvina”, tohtori kirjoittaa.
Simonen uskoo, että vanhat, tarpeettomina jumittavat tavarat ja käsitykset hankaloittavat energian virtaamista. Hän huomauttaa, että myös raha on energiaa.
Tämä mielikuva kieltämättä kannustaa tekemään varsin perusteellistakin inventaaria. Virratkoon energia vapaasti! (Ja setelit ennen kaikkea.)
Ongelmana on vain se, että en itse aina osaa nähdä, mikä on rojua ja mikä ei.
Ei kai Venetsiasta ostettu vaaleankeltainen käsilaukkuni ole rojua? Tai cd:t, joita kuunnellessani joskus nauroin, tanssin ja itkin?
Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että kaikkia esineitä ja asioita ei vain pysty säilyttämään ikuisesti. Liiallisen tavaramäärän keskellä tulee levoton olo koko perheelle.
On raivattavaa tilaa uudelle elämälle, kirjaimellisesti.
Taina Latvala
Kommentoi