Kesällä 2018 ilmoittauduin syksyllä käynnistyvälle italian kielen alkeiskurssille kansalaisopistoon. Innostukseni taustalla lienee ollut Venetsian-matka, jonka olin tehnyt kesäkuussa mieheni kanssa.
Kumpikaan meistä ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin; haltioiduimme kanaaleja pitkin lipuvista gondoleista, upeista naamioputiikeista ja aukioista, joita reunustivat jylhät, pastellinväriset rakennukset ja eläväiset pikku kahvilat.
Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun olin jo ehtinyt opiskella italiaa jonkin aikaa, minä ja puolisoni matkustimme pienelle uudenvuoden lomalle Torinoon. Siellä osasin jo ostaa omenamehun italiaksi ja kysyä paikalliselta tietä. Vastausta en tainnut ymmärtää aivan yhtä hyvin, mutta se ei menoa haitannut.
Seuraavana vuonna jatkoin tutustumista italian kieleen, ja meistä tuli melko hyviä ystäviä. Tein läksyt tunnollisesti, kävin tunneilla, alleviivailin tärkeitä fraaseja. Kympin tyttö minussa sai jälleen tilaisuuden loistaa!
Mutta sitten, keväällä 2020, jätin opiskelun sikseen. Traaginen koronakevät taisi osaltaan vaikuttaa asiaan, mutta motivaationikin oli jo alkanut heikentyä. Mitä pidemmälle opinnoissa edettiin, siitä haastavammaksi kieli muuttui. Tuntui, ettei minulla ollut enää tarpeeksi energiaa panostaa uusien sanojen ja verbitaivutusten opiskelemiseen.
Tämä kokemus tuli mieleeni, kun luin amerikkalaisen Annie F. Downsin teosta Looking for Lovely. Collecting the Moments that Matter (2016). Kyseessä on kristillinen ja omakohtainen kirja, jossa on elämäntaito-oppaille ominaisia piirteitä.
Teoksessa on luku nimeltä ”Quitter”, jossa Downs tunnustaa olevansa luovuttaja. Tällä hän tarkoittaa sitä, että hän ei koe olevansa vahvoilla asioiden saattamisessa loppuun asti, eikä hän välttämättä aina onnistu siinä.
Etenkin yksi nuoruuden kokemus jätti Downsiin jälkensä. Hän harrasti nuorena jalkapalloa ja muistelee eräitä treenejä, joissa tehtiin raskaita sprinttiharjoituksia.
Downs muistaa yhä sen kerran, kun treeni alkoi käydä liian raskaaksi, ja hän lopetti juoksemisen. Hän teeskenteli ontumista, valitti valmentajille polveaan ja päätyi venyttelemään aidan vierelle; katselemaan, kun muut juoksivat.
Se harmittaa häntä edelleen. Hän miettii yhä, kuka hän olisikaan nyt, jos olisi tuolloin pystynyt puskemaan mielensä voimin eteenpäin ja ylittänyt sen rajan, jossa hän ei meinannut enää jaksaa.
”Mikä olisi ollut erilaista jalkapallourallani, lukiokokemuksessani tai elämässäni tänä päivänä, jos olisin sinnitellyt? Miten eri lailla olisin nähnyt itseni peilistä tuona yönä?” Downs pohtii.
Jokainen meistä on varmasti käynyt läpi samankaltaisia tunteita. Minä olen keskeyttänyt ainakin kitarakurssin ja kuntosaliharrastuksen, lopettanut laulutunneilla käymisen ja balettitunnit, hylännyt jonkin käsikirjoituksen työstämisen ja lakannut selvittelemästä, miten saisin hankittua itselleni kotisivut…
Uskon, että osa näistä luovuttamisista on vaikuttanut jossain määrin myös ammatilliseen uraani ja siten talouteeni.
Annie F. Downsin kirjasta oivalsin, että luovuttaminen voi liittyä myös tunne-elämän asioihin. Ihmissuhteitakin voi paeta siksi, että niihin liittyy jotakin hankalaa tai tuskallista.
Minun kohdallani tämäntyyppinen toimintamalli on saattanut näkyä ainakin joissakin ystävyyssuhteissa. Nuorempana jaksoin vielä selvitellä ja ottaa rohkeammin asioita esiin, mutta nyt jätän vyyhdit ehkä liiankin helposti sikseen.
Kristittynä Downs kääntyy vaikeissa hetkissä usein Raamatun puoleen. Hän viittaa muun muassa Paavalin roomalaiskirjeen viidenteen lukuun (Room. 5:3–5), jossa puhutaan kärsimyksestä ja sitkeydestä: siitä, miten kärsimys tuottaa pitkäjänteisyyttä, joka auttaa kasvattamaan luonnetta – ja luonteen lujittuminen puolestaan antaa toivoa.
Annie F. Downsin mielestä kauneuden ja kestämisen välillä on yhteys, korrelaatio: kauneus auttaa ihmistä jatkamaan. Esimerkkinä Downs antaa muun muassa ne hetket, kun hän istui ravitsemusneuvojan vastaanotolla ja kävi läpi vaikeita asioita.
Se, mikä auttoi häntä jaksamaan ja tulemaan paikalle yhä uudelleen, oli kaunis näkymä vastaanottohuoneen ikkunasta.
Tämä on mielestäni hieno oivallus; se, kuinka paljon voimia maailmassa hehkuva kauneus voi antaa.
Annie F. Downs kirjoittaa, että hän on viime vuosina yrittänyt aktiivisesti etsiä ihania asioita, ”jokaisen kulman takaa”. Mutta hän muistuttaa lukijoita myös siitä, miten tärkeää on uskaltaa tuntea ahdistusta ja tuskaa. Kun pystyy kohtaamaan vaikeita asioita, kykenee näkemään enemmän myös kauneutta ympärillään.
Teoksessaan Downs tekee tärkeän eron luovuttamisen ja taukojen pitämisen välillä. Hän oppi sen ystävältään Tim Shaw’lta, menestyksekkään uran amerikkalaisessa jalkapallossa tehneeltä urheilijalta, joka sairastui ALS-tautiin.
Downs tunnusti kahvilassa Shaw’lle, että hän saattaa jättää treenin kuntosalilla sikseen, kun homma muuttuu liian raskaaksi. Kirjailija itse piti sitä luovuttamisena. Shaw katsoi asiaa toisesta näkökulmasta: treenaamisen voi lopettaa siltä päivältä, mutta seuraavana päivänä salille mennään uudestaan nostamaan painoja. Shaw’n kanssa keskustellessaan Downs oivalsi, että voitto saattaa vaatia myös lepoa.
Yksi tärkeä tekijä, joka on opettanut Annie Downsille sinnikkyyttä, on ollut vaellusharrastus Radnor Lake -nimisellä alueella Nashvillessä. Kirjassaan hän kertoo, kuinka hän vähitellen pystyi etenemään helposta reitistä keskivaikeaan ja lopulta vaikeaan. Hän huomasi, ettei ole enää luovuttaja, vaan hän pystyy saattamaan asiat loppuun asti.
”Se, mitä minulle on tapahtunut Radnor Lakella, jokaisen päivän kävely joka on rakentanut jotakin sielussani, on vaikuttanut jokaiseen alueeseen elämässäni”, kirjailija kuvailee.
Toisinaan en voi olla miettimättä, miten hyvin osaisinkaan italiaa nyt, jos olisin vain sitkeästi jatkanut sen opiskelemista kaikki nämä vuodet ja tehnyt vaellusretkiä sen erilaisiin saarekkeisiin. Muistuttanut itseäni siitä, miten kaunis kieli se on ja kuinka hienoa on oppia uutta.
Tulee mieleen tunnettu amerikkalainen, intialaiseen perheeseen syntynyt kirjailija Jhumpa Lahiri, joka rakastui vuosia sitten saapasmaahan ja italian kieleen niin intohimoisesti, että nykyään hän pystyy jopa kirjoittamaan kirjoja italiaksi.
Siinä on oivallinen esimerkki ihmisestä, joka on jatkanut päämäärätietoisesti työtä tärkeäksi kokemansa asian parissa – ja onnistunut siinä.
Taina Latvala
Kommentoi