Sain kouluikäisenä valita itselleni uuden repun ja vaatteet aina kesäloman loppupuolella. Muistan myös lämmöllä, kuinka mukavaa oli etsiä itselleen uutta, tuliterää penaalia Tiimarista tai Herättäjän kirjakaupasta.
Lapsuudessa suhteeni rahaan oli hyvä ja turvallinen. Minulta ei puuttunut mitään. Jos jotakin todella halusin – kuten esimerkiksi pitkähäntäponin tai laskettelijabarbin – useimmiten toiveeni toteutui viimeistään syntymäpäivänä tai jouluaattona. En koskaan joutunut häpeilemään koulussa vaatteitani, kenkiäni tai muitakaan tavaroitani.
Rahaan liittyviä ahdistuksia on ilmennyt vasta myöhemmällä iällä. Yhtenä taustatekijänä lienee epävarma kirjailijan ammatti. En laske kauppareissulla senttejä, mutta valitsen silti pakastealtaasta mieluummin sen edullisemman vaniljapullapaketin.
Jos joskus päädyn hankkimaan itselleni uusia vaatteita, usein ilon tunteeseen sekoittuu kirpeä kauhallinen syyllisyyttä. Viimeksi näin kävi heinäkuun alussa, kun etsin itselleni uutta juhla-asua ystäväpariskunnan vauvan ristiäisiin.
Lähdin ostoksille vasta juhlia edeltäneenä iltana, lievässä paniikissa. Vedin lastenvaunut kanssani sovituskoppiin ja kokeilin vaatteita hikisenä, samalla kun puolivuotias poikavauvani tuijotti toimiani silmät suurina.
”Kohta mennään, rakas, kohta mennään!”
Lopulta ostin uuden paidan, liehuvat kesähousut, intianpuuvillahametta markkeeraavan kukkahameen, elegantin kesähatun sekä aurinkolasit.
Jo kotimatkalla aloin murehtia, olinko mennyt liian pitkälle.
”Ne maksoi yhteensä vähän yli 120 euroa. Apua. Oliko tämä nyt aivan liiallista”, kysyin mieheltäni puhelimessa.
”Ei. Sä ostat itsellesi niin harvoin mitään.”
Tultuani äidiksi olen miettinyt, millaisia arvoja ja asenteita välitän lapselleni puheitteni ja käyttäytymiseni kautta. Hartain toiveeni on, etten siirtäisi häneen omia pelkojani, joita valitettavasti riittäisi vaikka muille jakaa.
Olen miettinyt, että olisi ehkä hyvä välttää viljelemästä lapsen kuullen ylenmäärin sellaisia lauseita kuin ”mua aharistaa”, ”mua peljättää” tai ”mua stressaa” – oli kyse sitten rahasta tai mistä tahansa aiheesta. Mutta jo tähän mennessä olen huomannut, että käytännössä se on vähän hankalaa. Vaikka minusta on tullut äiti, persoonallisuuteni ei ole ratkaisevasti muuttunut.
Yritän kuitenkin kaikin tavoin pyrkiä siihen, että lapsellani olisi turvallinen olo. Se on minulle yksi tärkeimmistä asioista vanhemmuudessa.
Raha on olennainen turvallisuuden tunnetta luova tekijä, rakkauden ja rajojen lisäksi. Se, että lapsella on hyvä koti, ruokaa, vaatteita ja riittävästi virikkeitä, riippuu kasvattajien kukkarosta. On hurja ajatus, miten paljon talous vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme ja hyvinvointiimme.
Kirjassaan Rikastamo Unna Lehtipuu ja Terhi Majasalmi toteavat, että jokaisella on oma rahatarinansa. Sen ensimmäiset rivit kirjoitetaan jo varhaislapsuudessa.
”Se, mitä vanhempamme, isovanhempamme tai muut elämämme läheiset puhuvat ja tekevät rahan ja talouden suhteen, lyö rahatarinamme ensimmäiset tahdit. Saatamme kuin huomaamatta omia heidän asenteensa myös itsellemme.”
Tämä on varmasti totta. Ja ehkä joskus voi käydä niinkin, että kasvaessaan aikuiseksi ihminen tekee aivan toisin kuin omat vanhempansa. Jos hän ei lapsena saanut vaikkapa haluamiaan merkkivaatteita, hän saattaa ostaa niitä aikuisena senkin edestä. Ja hankkii niitä mahdollisesti myös jälkikasvulleen.
Teoksessaan Rahaviisaus psykologi ja psykoterapeutti Maarit Lassander toteaa Cambridgen yliopistossa tehtyyn tutkimukseen viitaten, että lapsi omaksuu rahankäyttötapansa jo ennen seitsemän vuoden ikää.
Melko varhain siis.
Lassander antaa kirjassaan hyviä vinkkejä siihen, miten lapsille kannattaa puhua rahasta.
Ensinnäkin psykologi kannustaa kuuntelemaan kiinnostuneena lapsen tai nuoren omia ajatuksia aiheesta. Vanhemman on hyvä tiedostaa, että maailma on vuosien varrella muuttunut.
Lassander ehdottaa, että jälkeläisilleen voi opettaa rahan arvoa esimerkiksi säästämisen tai kotitöillä ansaitsemisen avulla.
Hyvä idea raha-asioihin tutustuttaessa on myös ottaa lapsi mukaan ruokaostoksille. Ja pelata hänen kanssaan Monopolia!
Omista kokemuksistaan on Lassanderin mielestä suositeltavaa jutella lapselle tai nuorelle siinä vaiheessa, kun tämä on kiinnostunut kuulemaan niistä. Psykologi kehottaa kertomaan erityisesti asioista, joita vanhempi on oppinut rahasta ”yrityksen ja erehdyksen kautta”.
Itse voisin kertoa lapselleni esimerkiksi siitä, kuinka nuorena opiskelijatyttönä innostuin ottamaan puhelinliittymän, jota en koskaan käyttänyt. Niinpä en myöskään kiinnittänyt juuri mitään huomiota niihin ihmeellisiin valkoisiin kirjekuoriin, joita postilaatikkooni säännöllisin väliajoin ilmaantui. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ne ovat liittymän kuukausimaksuja eli laskuja, ja ne pitää hoitaa.
Mielestäni tärkeä neuvo Lassanderin kirjassa on myös tämä: ”Vältä kertomasta, että rahaa ei ole, jos se ei ole totta.” Lapset nimittäin saattavat herkästi huolestua.
”Jos et halua ostaa jotakin, kerro suoraan, että et halua ostaa sitä ja mikä on syy – älä vetoa siihen, ettei rahaa ole.”
Mikäli lapsi tietää perheen mahdollisista taloudellisista ongelmista, niistä kannattaa Lassanderin mukaan puhua tälle avoimesti, aikuisen vastuuta ja perheen turvallisuutta painottaen.
Psykologi suosittelee myös pohtimaan, millaisen viestin lapselleen haluaa välittää etenkin kulutusvalintojen kautta. Ne merkitsevät lopulta enemmän kuin puheet.
On siis syytä kiinnittää huomiota omaan toimintaamme ja esimerkkiin, jota annamme tulevalle sukupolvelle. Shoppailemmeko harkiten vai hetken mielijohteesta? Hankimmeko tavaroita uusina vai käytettyinä? Ostammeko uusia vaatteita ja tavaroita huviksemme vai silloin, kun todella tarvitsemme niitä?
Mikäli oma lapseni pystyisi muistamaan puolivuotiaana näkemiään asioita, hänen ensimmäinen muistonsa rahasta olisi äiti, joka on pitkästä aikaa ostanut kesäisiin juhliin uuden asun ja tullut aika iloiseksi.
Ei hassumpi mielikuva.
Taina Latvala
Kommentoi