Kävin viime perjantaina katsomassa Hella Joofin ohjaaman tanskalaisen elokuvan Happy Ending. Birthe Neumannin ja Kurt Ravnin tähdittämä komedia kertoo seitsenkymppisestä avioparista, joka ajautuu eroon miehen eläkepäivien alkumetreillä. Vaimo Helle on haaveillut rauhaisasta yhdessäolosta ja ihanista matkoista, mutta hänen puolisonsa Peter suuntaa ajatuksensa uusiin intohimoihin, viinitilabisnekseen, treenaamiseen – ja asumuseron myötä myös deittiprofiilin suunnitteluun.
Ikäkriisin hämmentämä Peter majailee väliaikaisesti pariskunnan tyttären luona. Työorientoitunut mies on paiskinut hommia koko ikänsä, jotta saisi talon maksettua, mutta nyt hän ei haluakaan asua hulppeassa kodissaan. Jätetty Helle istuu yksin kauniissa olohuoneessa, itku silmässä.
Vaikka elokuva loppuu tavallaan onnellisesti ja kumpikin löytää uuden suunnan elämälleen, tarinassa oli jotakin, mikä vetosi sinä iltana jo valmiiksi haikeaan mielentilaani. Kotiin tultuani itkin puoli tuntia. Olen viime aikoina pohtinut mieheni kanssa asuntolaina-asioita, mutta yhtäkkiä ajatus lainasta alkoi tuntua jokseenkin absurdilta. Onko mitään järkeä ottaa harteilleen isoa velkataakkaa ja stressata siitä? Eihän hieno koti takaa onnellisuutta, ei sittenkään vaikka se olisi omistusasunto. Katsokaa nyt, miten Peterille ja Hellelle kävi!
”Sä siis näit jonkun tanskalaisen leffan ja nyt sä oot ihan sekaisin”, mieheni totesi kysyvään sävyyn.
”Kyllä.”
Minulle on usein sanottu, että mietin asioita aivan liikaa. Mielestäni elämän isoja kysymyksiä on kuitenkin pakko tarkastella monelta kantilta. Luin hiljattain Sheila Hetin upean teoksen Motherhood, jossa 37 vuotta täyttävä kertoja pohtii isoa kysymystä: haluaako hän lapsia vai ei. Viisikymppiselle ystävälleen Teresalle hän tunnustaa, että muut ihmiset tuntuvat olevan elämässä häntä edellä; heillä on jälkikasvua, säästöjä, taloja ja avioliittoja.
Teresa lohduttaa ystäväänsä kauniilla tavalla. (Teosta ei ole toistaiseksi suomennettu, joten käännän kohdan parhaan kykyni mukaan):
”Hän sanoi, että jos ihmisillä on tällaisia tunteita, heidän täytyy katsoa tarkemmin, mitkä heidän todelliset arvonsa ovat. Meidän täytyy elää omien arvojemme mukaisesti”, kirjan kertoja siteeraa ystäväänsä.
Lisäksi Teresa huomauttaa, miten voisi olla niin, että vain yksi polku olisi sallittu. On olemassa muitakin tapoja elää kuin se kaikkein sovinnaisin.
Mieleni teki syleillä Teresaa, kuka ja missä hän ikinä onkaan.
Oivalsin, että kyse on itsetuntemuksesta. Kun tekee isoja ja tärkeitä päätöksiä, on tiedettävä, mitä sisimmässään haluaa ja millaisen elämän toivoisi itselleen. Vaikeinta on erottaa muiden tavoitteet ja arvot omista haaveista. Jos ympärillä useimmat tekevät valintojaan totunnaisen kaavan mukaan (opiskelut, vakituinen työ, avioliitto, lapset, eläkepäivät Teneriffalla), voi tuntua hankalalta ja yksinäiseltäkin tallata toisenlaista polkua.
Uskon kuitenkin, että suurinta vapautta on valita reitti, joka tuntuu omassa sydämessä oikealta.
Happy Ending -elokuvan nähtyäni jäin miettimään, mitä minä todella haluan. Millainen päätös tekee minut onnelliseksi? Tahdonko omistusasunnon vai haluanko sittenkin lähteä vaikka reilaamaan ympäri Eurooppaa? Mutta enhän minä jaksa kantaa rinkkaa kipeillä harteillani. Ja kiropraktikollakin pitäisi käydä. Lisää tilaa kaipaamme joka tapauksessa, nurkat täyttyvät kirjapinoista; isompi koti on ollut jo pitkäaikainen haaveemme. Kuten olen blogissani aiemminkin pohtinut, Helsingissä vuokrat ovat korkeita – eli kannattaisiko nyt kuitenkin sijoittaa omaan asuntoon ja kerryttää omaa varallisuutta?
Minun mielikuvissani omistusasunto on aina edustanut pysyvyyttä, vuokralla asuminen vapautta. Olisiko mahdollista ajatella niin päin, että vapautta onkin oma koti, jossa on isot ikkunat, paljon valoa ja sen verran tilava olohuone, että sinne mahtuu sohva?
Mutta entä junamatka Marseillen halki Veronaan?
Tai hetkinen: voisinko saada nuo molemmat?
Taina Latvala
Kommentoi