Simsalabim – asuntolaina taikoi minut sekunnissa säästäväiseksi

Terveisiä omasta olohuoneesta!

Heinäkuun lopulla se tapahtui: minusta ja puolisostani tuli asunnon omistajia. Viime viikolla vietimme ensimmäistä iltaa uudessa kodissa.

”Tuntuu siltä niinku me oltais hotellissa. Tai toisten ihmisten asunnossa”, puolisoni sanoi, kun söimme kiinalaista noutoruokaa keittiön pöydän ääressä.

Minulla oli täsmälleen sama tunne. En voinut uskoa, että tämä oli totta. Me todella teimme sen, me olimme hankkineet oman kodin.

Nyt meillä on 17 neliömetriä enemmän tilaa kuin aiemmin, mikä kaupunkiasujasta tuntuu suoranaiselta vallankumoukselta. Meillä on vihdoin aikuisten ihmisten sohva, johon mahtuu istumaan neljä ihmistä. Meillä on olohuone (tai viralliselta nimeltään ”tupakeittiö”). Ja erillinen makuuhuone. Oma parveke! Tilaa elää ja hengittää.

Mutta: meillä on myös asuntolaina. Ja sitä pitää maksaa joka kuukausi. Asumiskustannukset ovat nyt suuremmat kuin vuokralla asuessa, ja vaikka kyseessä on tarkoin punnittu sijoitus, kieltämättä laina ja sen määrä vähän varjostavat tätä euforista onnentunnettani.

Kun asuntokaupat lyötiin lukkoon – tai oikeastaan jo vähän sitä ennen – minusta tuli yhtäkkiä oikea kitupiikki. Se tapahtui äkkiä, aivan kuin taikuri olisi koskettanut olkapäätäni sauvallaan. Ensimmäisinä päivinä kauppojen jälkeen minusta tuntui hetken, etten voi ostaa enää mitään. Ikinä. Siis yhtään MITÄÄN. En voi syödä mitään, en juoda mitään, en käyttää rahaa mihinkään. Enää koskaan.

Yhtäkkiä minusta oli tullut ihminen, joka nautiskelee kahvilassa herkullista vettä.

Ei ihme, että viime viikkoina tai kuukausina olen ehkä vähän hoikistunut. Koko asuntoprosessi lainaneuvotteluineen oli mielestäni niin paineistava, etten varmaan muistanut ostaa niin usein suklaapatukoita kuin ennen. Eräs vanha, tiukka juhlamekkoni, joka ei vielä muutama kuukausi sitten mahtunut minulle, solahti nyt päälleni melko vaivattomasti.

”Ooksä vähä ressannu”, sanoi isosiskoni nähdessään ylläni reisistä pussittavat leggingsit.

”Ehkä vähän…”

Nyttemmin olen jo oivaltanut, että pakkohan tässä on syödäkin.

Nyt vain katson kaupassa entistä tarkemmin, kuinka paljon juusto maksaa. Mikä olisi halvin mehupurkki? Entä edullisin jogurtti?

Valitsen sen.

Omistusasunto on siis tehnyt minut selvästi tietoisemmaksi rahankäytöstäni. Ehkäpä se ei ole niin paha asia.

Voi olla hyödyllistäkin tutkailla välillä, mihin rahaa menee. Mitä kaikkea on välttämätöntä ostaa, ja minkä tavaran voi rauhassa jättää kauppaan. Entä onko omassa elämäntyylissä jotakin sellaista, josta voisi vähän tinkiä?

Olen esimerkiksi pohtinut, että minun ei kannata enää käydä niin usein ulkona syömässä kuin ennen. Mutta jos kuitenkin päätän vaikka jonakin arkipäivänä mennä ravintolaan syömään, tarkoituksenani on hyödyntää lounasaikojen edullisempia hintoja. (Ja jos vielä saan jälkiruoaksi friteeratut banaanit, olen saapunut paratiisiin.)

Muuton tiimellyksessä sisäinen kitupiikkini on joutunut aika kovalle koetukselle, sillä olen joutunut ostamaan mitä moninaisimpia tarvikkeita. Yhtenä päivänä hain Saiturin pörssistä pesuainetta ja kuurasin kylpyhuoneen kaakeleita uudessa kodissa. Tällaista on siis olla asunnon omistaja, tuumasin itsekseni.

Mutta ovatpa kumminkin omat kaakelit, pirskatti, ajattelin ja jatkoin jynssäämistä.

Taina Latvala