Tammikuun 16. päivänä julkisuuteen tuli tieto maailmankuulun elokuvaohjaajan David Lynchin kuolemasta. Omassa somekuplassani monet ilmaisivat suruaan monipuolisen taiteilijan poismenosta, kertoivat, mitä Lynch oli heille merkinnyt ja millainen suhde heillä on ollut hänen työhönsä.
Tunsin itsekin epämääräistä haikeutta. En tunne läheskään kaikkia Lynchin teoksia, mutta jo lapsena tulin tutustuneeksi niistä yhteen.
Ala-asteikäisenä katsoin ystäväni kanssa salaa koulun jälkeen Twin Peaks -sarjaa, jonka David Lynch oli luonut yhdessä Mark Frostin kanssa. Olin luultavasti isosiskoni kautta saanut kuulla tästä suureen suosioon nousseesta sarjasta, jonka keskiössä on teini-ikäisen Laura Palmerin murhamysteeri.
Siskoni oli 1990-luvun alkupuolella jo siinä iässä, että hänelle Twin Peaksin katsominen oli iän puolesta mahdollista. Minulle ei.
Sarja oli minusta äärimmäisen pelottava. Erityisesti minua järkytti siinä esiintyvä pitkätukkainen paha henki Bob, joka sarjan maailmassa saattoi yhtäkkiä hyökätä jostain sohvan takaa. Välillä minua ahdisti mennä yksin kotona yläkertaan, etenkin kylpyhuoneeseen. Pelotti, että Bobin hahmo tai vaihtoehtoisesti Laura Palmerin isä Leland hyökkäisi kimppuuni saunasta.
Sarja jätti minuun sen verran syvät jäljet, että en ole enää aikuisiällä uskaltanut kunnolla palata sen pariin. Noin kahdeksan vuotta sitten, kun Twin Peaksia esitettiin Sub-kanavalla, seurasin jonkin aikaa MTV Katsomosta ensimmäisen tuotantokauden alkujaksoja. Kovin pitkälle en kuitenkaan uskaltanut edetä.
Pelkäsin, että Twin Peaksin pikkukaupunki outoine asukkaineen alkaisi taas jyllätä alitajunnassani.
Kuultuani suru-uutisen David Lynchin poismenosta aloin lukea erilaisia tekstejä hänestä ja hänen urastaan. Luin Lynchin kanssa työskennelleiden näyttelijöiden Instagram-postauksia ja Laura Dernin Los Angeles Times -lehteen kirjoittaman koskettavan kirjeen "Laura Dern's letter to David Lynch: You wove L.A. into our dreams".
Luin David Lynchin ja Kristine McKennan tekemää Lynchin elämäkerta- ja muistelmateosta Tilaa unelmoida (suom. Ari Väntänen ja Elina Koskelin, 2018), josta etsin ensimmäiseksi Twin Peaksia käsittelevän osion.
Mitä enemmän tutkailin Lynchiä käsitteleviä julkaisuja, sitä suuremmassa määrin minua alkoi kiinnostaa niissä etenkin se huomio, miten taidokkaasti Lynch tuo teoksissaan surrealistisia elementtejä osaksi arkipäivän todellisuutta. Senkaltainen lähestymistapa inspiroi tällä hetkellä omaakin kirjoitustyötäni.
Helsingin Sanomien jutussa Lynchiä kutsutaan ”surrealistisen kauhun ja unenomaisen tunnelman mestariksi”. Artikkelin mukaan esimerkiksi arvostetussa Mulholland Drive -elokuvassa (2001) sekoittuvat unimaailma ja todellisuus.
Toisessa Helsingin Sanomien artikkelissa todetaan, että Lynch kykeni yhdistämään ”omaperäiset mystiikkanäkynsä” amerikkalaiseen arkeen ja unelmaan ja luomaan näistä kokonaisuuksia.
The New York Times -lehden jutussa puhutaan niin ikään surrealismista ja huomautetaan kiinnostavasti, että Lynch käytti ”tavallisuutta suojakilpenä irrationaalisuuden torjumiseksi”.
Kiinnostavaa on myös se, miten Lynch onnistuu ujuttamaan teoksiinsa huumoria – kuten esimerkiksi MTV Uutisten kommentti tuo esiin. Far Out Magazine -lehden jutun mukaan huumoria on Lynchin projekteista erityisesti Twin Peaksissa.
Tämä näkökulma oli minulle oikeastaan aika uusi, sillä lapsuuteni Twin Peaks -katsomiskokemuksesta mieleeni ovat parhaiten jääneet sellaiset kauhun välähdykset kuin muoviin kääritty ruumis ja peiliin ilmestyvät Bobin kasvot.
Pian huomasin viettäneeni Lynchiä käsittelevien juttujen parissa sen verran aikaa, että sosiaalinen media alkoi tarjota minulle automaattisesti häneen liittyviä postauksia, valokuvia ja haastattelupätkiä, Lynchin lausumia viisaita lauseita – ja myös kuvia ja otteita hänen tuotannostaan.
Erityisesti yksi hyväntuulinen pätkä Twin Peaksista jäi mieleeni. Kohtauksessa Laura Palmerin murhaa tutkiva FBI-agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) antaa sheriffi Harry S. Trumanille (Michael Ontkean) mielestäni oivan neuvon, jota Cooper kutsuu ”pieneksi salaisuudeksi” (”little secret”). Löysin sen myös Imbd.comin Twin Peaks Quotes -sivulta:
”Every day, once a day, give yourself a present. Don’t plan it. Don’t wait for it. Just let it happen. It could be a new shirt at the men’s store, a catnap in your office chair, or two cups of good, hot black coffee”, nuori agentti ohjeistaa.
Cooper siis kannustaa työtoveriaan antamaan joka päivä itselleen lahjan. Tätä toimintaa ei tulisi suunnitella tai odotella etukäteen, sen pitäisi vain antaa tapahtua. Cooperin mukaan lahja voi olla vaikka uusi paita miesten osastolta, nokoset toimistotuolissa tai pari kuppia hyvää, kuumaa kahvia.
Tätä ohjetta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että olen oikeastaan melko hyvin harjaantunut tällä elämänalueella. Jos menen kahvilaan kirjoittamaan, ostan yleensä vähintään höyryävän teekupin, johon otan kyytipojaksi hunajatikun. Välillä valitsen teen seuraksi vaikkapa vuohenjuustofocaccian tai lämpimän juustocroissantin aprikoosihillolla – ja joskus syön kahvilassa tai ravintolassa kokonaisen lounaan.
Välillä minua ahdistaa se, että näihin kahvilakäynteihin menee luonnollisesti rahaa. En oikein uskalla edes ruveta räknäämään, miten paljon.
Mutta: jos minulla olisi työhuone, myös sen vuokraaminen maksaisi tietyn summan kuussa. Joten ehkä kuitenkin mieluummin saan kirjoittaessani suun makeaksi kuin käyttäisin rahat pelkän työskentelytilan kustantamiseen.
(Yksi varteenotettava vaihtoehto olisi tietysti kirjoittaa enemmän kirjastoissa ja ottaa vaikka omaat eväät mukaan. Siinä säästäisi kivasti rahaa.)
Toki ostan itselleni muutakin kuin herkkuja. Joskus saatan ilahduttaa itseäni hyvällä kirjalla. Tai sitten hommaan teatterilipun kiinnostavaan näytelmään, kuten tein viime viikolla.
Kun ryhdyin kirjoittamaan tämän blogipostauksen ensimmäistä versiota, lapseni nukkui päiväunia vaunuissa, ja minä etsin meille kahvilasta hyvän pöydän. Ennen kuin avasin koneen, ostin lämpimän juoman ja makean vohvelikeksin saadakseni sopivasti energiaa työskentelyyn.
Luulen, että David Lynchille olisi aivan ok, että kahvin sijaan valitsin juomaksi chai latten.
Taina Latvala
Kommentoi