Näen toisinaan unia, joissa minun pitää näytellä. Usein nuo unet ajoittuvat oman näytelmän ensi-illan alle tai muuhun jännittävään ajankohtaan.
Unien toistuva kaava on se, että yhtäkkiä minun täytyy mennä lavalle esittämään roolia, vaikka en ole näyttelijä enkä osaa vuorosanoja. En osaa, vaikka olisin ne itse kirjoittanut.
Helmikuun alkupuolella – taas yhden teatteriunen jälkeen – pysähdyin pohtimaan, mitä alitajuntani oikein yritti minulle viestiä. Pitäisikö minun tutustua näyttelemiseen ihan oikeasti eikä vain uneksia siitä öisin?
Näyttelijän ammatti on aina kiehtonut minua. Ja teatteri ylipäätään. Nykyään olen teatterin kanssa tekemisissä näytelmien kirjoittamisen kautta, mutta kokemusta näyttelemisestä minulla on hyvin niukasti, lähes olemattomasti.
Juuri sen vuoksi olen välillä kokenut vaikeaksi – ja ajoittain jopa vähän kiusalliseksi – antaa ammattinäyttelijöille palautetta esimerkiksi jonkin läpimenon jälkeen. Ääni täristen, posket punaisina, olen yrittänyt sanallistaa vaikutelmiani.
Muutama viikko sitten rupesin selailemaan netistä näyttelijäntyön kurssitarjontaa. Löysin aloittelijoille suunnatun lempeänoloisen, intensiivisen viikonloppukurssin, joka sopi hyvin aikatauluuni – ja kukkarolleni myös. Lisäksi minua huojensivat opiston ohjeet siitä, että mikäli peruisin ilmoittautumiseni viimeistään seitsemän päivää ennen kurssin alkamista, saisin maksun takaisin.
Vielä kurssipäivän aamunakin olin epävarma, osallistuisinko. Olinko jo tarpeeksi hyvin toipunut sitkeästä flunssastani? Lääkäri oli sanonut, että en enää tartuttaisi muita, mutta tulisiko vointiini takapakkia, jos joutuisin kovasti jännittämään?
Ja hetkinen: punottiko toinen silmäni?
Kurssi alkaisi lauantaina klo 11. Vielä vähän ennen h-hetkeä sujautin kuumemittarin kainalooni, aivan kuin se olisi voinut antaa minulle vastauksia. Pian kello näytti yhtätoista. Viittä yli. Kymmentä yli.
Rupesin jo orientoitumaan siihen, että viettäisin perheeni kanssa tavallisen, mukavan lauantain. Menisimme johonkin kahvilaan herkuttelemaan, kävisimme kirjastossa, piipahtaisimme kirjakaupassa. Ne olisivat asioita, joista takuuvarmasti nauttisin.
Näyttelijäntyö sen sijaan oli täysin tuntematonta aluetta. Pelottavaa, vaarallista.
Kurkkuani kurisi.
Antaisinko taas pelon voittaa, niin kuin monia kertoja aiemminkin? Voisinko katsoa itseäni peiliin, jos nyt jänistäisin? Olisin ikuisesti se mystinen tyyppi, jonka nimi oli osallistujalistassa mutta joka ei ikinä saapunut paikalle.
Kello taisi tässä vaiheessa olla jo 11.20. Selkäni oli nihkeä tuskanhiestä. Mies ja lapsi katselivat, kun tempoilin olohuoneesta eteiseen ja takaisin. Kehtaisinko ilmestyä kurssille myöhässä?
Lopulta mieheni sanoi:
”Laita nyt takki niskaan, ota taksi ja mene sinne.”
Ja niin minä tein.
*
Kun saavuin Helsingin aikuisopiston monitoimitilaan, vähän hengästyneenä ja (sisäisesti) paniikissa, kurssin osallistujat seisoivat kahdessa piirissä ja huutelivat toistensa nimiä.
Pulpetteja ei näkynyt missään. Ei PowerPoint-presentaatiota, jonka otsikkona olisi: NÄYTTELIJÄNTYÖN ERI OSA-ALUEET. Ei luokkahuonetunnelmaa, johon minä olin tottunut. Seinän vierustalla oli tuoleja, mutta kukaan ei istunut niillä.
Teatteriohjaaja ja opettaja Johanna Torasvirta otti minut lämpimästi vastaan. Sanoin nimeni, ja kaikki tervehtivät minua: ”Hei Taina!”
Tunsin oloni tervetulleeksi. Olin mukana.
*
Liikun tilassa, yhdessä muiden kanssa. Opettaja kuvailee miljöötä, johon saamme mielessämme sukeltaa. On kesä. On mökki, jonka ovi avataan. Maasto, jossa havaitaan ehkä käpyjä ja oksia. On puro, jonka yli hypätään. Kävelemme heinikossa, heinät ulottuvat vyötäröön asti.
Opettaja kehottaa miettimään, miten tämä kaikki näkyy liikkeessä.
Tuo mielikuvakävely tuntui ihanalta. Se oli yksi niistä käytännön harjoituksista, joita teimme kurssilla. Ne olivat helposti lähestyttäviä ja aloittelijalle sopivia.
Jo alkumetreillä minulle kirkastui se, kuinka paljon näyttelemisessä on kyse muustakin kuin puhumisesta ja vuorosanoista, tekstin opettelemisesta.
On kyse myös liikkeestä, eleistä, tilasta ja muista ihmisistä. Toisista näyttelijöistä. Yhteistyöstä, yhteishengestä. Reaktioista muihin. Läsnäolosta. Rentoudesta.
Muistaakseni opettaja sanoi jotakin sellaista, että rentouteen kannattaa oikeastaan panostaa muiden asioiden kustannuksellakin. Vaikka ohjaaja huomaisi näyttelijän toiminnassa jonkin pikkujutun, josta tekisi mieli huomauttaa, se ei välttämättä kannata. Ettei rentous häiriinny.
Pohdin, että tämä voisi olla käyttökelpoinen neuvo muuhunkin työelämään. Onhan paljon mukavampaa tehdä töitä leppoisassa kuin jännittyneessä ilmapiirissä.
Ja todennäköisesti rentous näkyy myös lopputuloksessa.
Sain sen vaikutelman, että jotkut kurssilaiset miettivätkin kurssin antia myös oman työnsä kannalta. Niin minäkin tein. Esimerkiksi oivallus siitä, miten tärkeitä liike ja toiminta ovat näyttelijäntyössä, oli minulle draaman kirjoittamista ajatellen aivan olennainen.
*
Kurssilla oli ihanan vapautunut tunnelma; ei suorittamista, ei täydellisyyden tavoittelua. Ylitin itseni lukuisia kertoja. Tein asioita, joita en ollut aiemmin tehnyt.
Esitin muiden kanssa rivissä, millaista oli istua oopperassa tai sirkuksessa, samalla kun muut arvailivat, missä olimme.
Leikin hirviöhippaa, konttasin ja ärisin lattialla.
Opettaja taisikin jossain vaiheessa kurssia sanoa, että teatteri on leikkiä. Aloin pohtia, miten hienoa olisi, jos sitä olisi aikuisten elämässä ja arjessa enemmän.
Tätä kirjoittaessani mietin myös, voisinko kirjailijanakin heittäytyä uskaliaammin. Ja mitä se käytännössä tarkoittaisi?
Ehkä tietynlaista hölläämistä, perfektionismista luopumista?
*
Kuljemme huoneessa. Opettaja puhuu, antaa ohjeita. Päädymme rantaan, veden ääreen. Vältämme lasinsiruja, kierrämme ne. Hiekka polttaa jalkapohjia. Juoksemme veteen vilvoittelemaan.
Harjoituksen kautta pääsen mielikuvissani aivan eri maisemaan ja vuodenaikaan, jossa nyt olen, yhdessä muiden kanssa. Koko olemukseni täyttyy vapauden ja onnen tunteesta, siitä, että olen uskaltanut lähteä seikkailuun ja astua vieraaseen maastoon.
Kirjaimellisesti.
*
Sunnuntaina keskityimme edelleen liikkeeseen ja läsnäoloon, mutta nyt rinnalle tuli myös äänenkäytön harjoituksia, äänen avaamista ja lämmittelyä.
Kuljimme esimerkiksi ympäri huonetta ja toistimme yhä uudelleen lausetta ”kuollut mies soittaa hienosti pianoa”. Välillä meidän piti sanoa se epävarmasti, välillä surullisesti, välillä vihaisesti ja onnellisena. Ja lopulta rakastuneena.
Ristiriita sävyn ja tekstin sisällön kanssa sai minut purskahtamaan nauruun, monesti.
Tämä olikin minulle yksi viikonlopun haastavimmista asioista; se, kuinka herkästi minulla menee pokka. Mutta ei sekään haitannut.
Mokat olivat kurssilla hyvinkin sallittuja, jopa suotavia. Ne ikään kuin kuuluivat asiaan.
Kysyin opettajalta, mitä voi tehdä, jos alkaa naurattaa, vaikka pitäisi esittää ärtynyttä. Hän suositteli nimenomaan käyttämään naurureaktiota hyödyksi.
Sillä mikä voisikaan olla ärsyttävämpää kuin se, että joku nauraa vihaisena!
*
Kurssi huipentui lopputehtävään, joka toteutettiin pari- tai ryhmätyönä.
Minun parinani oli stand -up -koomikko Roosa Maskonen. Saimme luettavaksemme lyhyen kohtauksen, jossa kahdella hahmolla (A ja B) oli muutama repliikki. Kohtauksen tilanne oli tarkoituksella sen verran epämääräinen, että se olisi voinut kertoa melkein mistä tahansa – mutta samalla se asetti meille tietyt raamit.
Tehtävänämme olikin keksiä tilanne, johon kohtauksen hahmot olivat päätyneet. Keitä ja minkä nimisiä he olivat? Mistä he puhuivat, mikä oli heidän konfliktinsa?
”Hei mitä jos me oltais siskokset?” huudahdin Roosalle.
”Aww”, hän vastasi ja lisäsi hetken kuluttua: ”Ai siis tässä tehtävässä vai?”
Päätimme olla sisaret, onhan meillä molemmilla vaaleat hiukset. Saimme lähestyä kohtausta monin eri tavoin, leikin ja lukuisien eri tyylilajien avulla.
Meidän piti muun muassa miettiä, mikä eläin oma hahmo olisi. Päätin, että minun hahmoni olisi kettu. Valpas, tarkkaavainen, nopea.
Seisoin kontallani maassa ja leyhyttelin kädellä kuvitteellista tuuheaa häntääni. Parilleni ele näyttäytyi kuitenkin vähän toisenlaisena.
”Pierasitsä?”
Purskahdin nauruun.
Kyllähän tästä ketturoolista voisi jo yhden Jussi-ehdokkuuden antaa, eikö?
*
Kun kurssi oli ohitse ja astelimme pienellä porukalla kohti opiston ulko-ovia, oloni oli yhtä aikaa haikea ja täyteläinen, jollakin tavalla vapautunut.
Tuntui kuin jokin lukko minussa olisi avautunut, vaikka en osaa vielä ihan sanoa, mikä. Jotenkin se liittyy siihen, miten olen suhteessa muihin. Siihen oivallukseen, kuinka paljon toisista saa voimaa. Ja siihen, mitä ajattelen itsestäni.
Olen nyt uskaltanut jotakin. Voin olla ylpeä siitä.
Ennen kuin Roosa lähti kävelemään kohti juna-asemaa, hän halasi minua ja sanoi hymyillen:
”Kiitos rohkeudesta, sisko!”
Taina Latvala
Kommentoi