Vuosi sitten kesällä puolisoni kysyi, tilaisiko hän minullekin lipun Coldplayn stadionkeikalle heinäkuuksi 2024. Aiemmassa blogipostauksessani olen kertonut, että vapaina olevien lippujen hinnat olivat tuona hetkenä mielestäni liian korkeat, ja lisäksi pelkäsin, etten herkkien korvieni vuoksi pystyisi nauttimaan konsertista täysillä.
Päätin siis olla osallistumatta keikalle.
Viime viikon lauantaina – Coldplayn ensimmäisenä konserttipäivänä Helsingissä – minusta alkoi tuntua, että olin tehnyt virheen. SUUREN virheen. Lehtijuttuja ja somejulkaisuja lukiessa alkoi vaikuttaa siltä, että olin jäämässä paitsi aivan erityislaatuisesta elämyksestä.
Lauantaina viestittelin Pohjanmaalta käsin miehelleni, joka oli parhaillaan Olympiastadionilla valmistautumassa keikkaan. Vaikka nautin olostani lakeuksilla, tunsin miltei fyysistä tuskaa siitä, etten ollut samaan aikaan konsertissa puolisoni kanssa.
Löysin Coldplayn 2000-luvun alussa yliopistossa tapaamani ystävän kautta. Kun olin käymässä hänen luonaan, hän laittoi soimaan ihanaa, rauhallista musiikkia. Kyseessä oli Coldplayn esikoisalbumi Parachutes, jonka kannessa hehkuu appelsiininvärinen maapallo.
Yksi levyn biiseistä, Yellow, välkkyy mielessäni nimensä mukaisesti keltaisena.
Ostin tuon esikoislevyn sekä myöhemmin myös Coldplayn kaksi seuraavaa studioalbumia: A Rush of Blood to the Head sekä X&Y. Bändin biisit säestivät nuoruuteni tunnelmia: rakastumisia, sydänsuruja, pettymyksiä, huikaisevia onnenkipinöitä. X&Y -levyn kolmas raita White Shadows oli minulle tärkeä tsemppibiisi matkalla esikoiskirjailijaksi.
Viime sunnuntaina katselin Lapualla videota, jossa Coldplayn laulaja Chris Martin soittaa Olympiastadionin yleisölle pianolla yhtä suosikkikappalettani The Scientist. Minua alkoi itkettää jo ensimmäisten tahtien aikana.
Sillä hetkellä tajusin, kuinka paljon olisin oikeasti halunnut nähdä konsertin.
Taustalla häilyi toinenkin harmitus. Olin ajatellut, että voisin ehkä lieventää Coldplay-tuskaani käymällä lauantaina Lapualla järjestettävillä Vanhan Paukun festivaaleilla Olli Halosen keikalla. Kävi kuitenkin niin, etten aikataulujeni vuoksi ehtinyt keikan alkuun, enkä halunnut enää iltamyöhällä ostaa porteilta pääsylippua festareille.
Sitä paitsi olisi ikävää mennä tapahtumaan yksin. Mitä ihmisetkin ajattelisivat?
Lopulta päädyin kuuntelemaan aidan takaa, kuinka Olli Halonen lauloi muun muassa Pohjolaa, tähän asti tunnetuinta hittiään. Se oli ollut tsemppibiisini synnytyksen jälkeisinä aikoina.
Aidan takana seisoessani tunsin itseni todella säälittäväksi. Olin onnistunut missaamaan sekä Chris Martinin ETTÄ suurelta osin myös Olli Halosen, joka esiintyi juhlateltan seinien sisällä. Tuntui, että elämä valui silmieni ohi kuin virtaava joki, jonka sekaan en uskaltanut hypätä. Ettei vaan räiskyisi vettä naamaan.
Sunnuntai-iltapäivänä palasin poikani kanssa kotiin Helsinkiin. Illalla olisi luvassa toinen Coldplayn neljästä konsertista Olympiastadionilla, ja joutuisin taas kärsimään ulkopuolelle jäämisen kivusta. Kokisin tuon Coldplay-tuskan yhteensä neljästi!
Mietin, tulisiko bändi enää koskaan Suomeen. Olinko menettänyt ainoan mahdollisuuteni nähdä yhtyeen livenä? Junassa kuuntelin haikeana Coldplayn musiikkia ja googlasin, saisiko jostain vielä keikkalippuja.
Loppuunmyyty, loppuunmyyty, Ei saatavilla, ei saatavilla. Hetken näin myynnissä jonkin lipun, mutta pian en enää löytänyt sitä. Ehkä joku oli jo ostanut sen, tai sitten vain hätiköin kännykkää selatessani.
Kotona mietin mieheni sanoja elämyksistä ja niiden tärkeydestä. Hän sanoi, ettei elämyksiin kuluneita rahoja enää myöhemmin muistele.
”Mutta keikan muistaa loppuelämänsä.”
Jälleen sydäntäni puristi. Istuin sohvalla ja googlailin taas konserttilippuja, vaikka en uskonut, että oikeasti saisin hankittua sellaista.
Mutta sitten: eräällä sivustolla oli myynnissä lippu. Tai ehkä lippuja. Hyökkäsin mieheni viereen ja näytin sivustoa hänelle. Se näytti ihan luotettavalta vaikka ei ollut tuttu kummallekaan.
Vaikutti siltä, että olisin voinut ostaa kaksi lippua kerralla. Mutta sitten ne hävisivät, ja näin yksittäin myynnissä olevan lipun.
Oliko se tarkoitettu minulle?
En ehtinyt googlailemaan netistä ihmisten kokemuksia sivustosta. Oli toimittava nopeasti. Mieheni kannusti minua hankkimaan lipun. Hän oli jo tässä vaiheessa huomannut, kuinka paljon halusin keikalle.
Näpyttelin kädet hikisinä luottokorttini numeron – sen kortin, jota en aktiivisesti käytä tämäntyyppiseen osteluun. Rahanmeno kauhistutti minua, mutta jatkoin maksuprosessia.
Ja: voilà! Ostos oli tehty.
”No niin! Sä oot menossa tänään keikalle”, mieheni sanoi.
Sain sähköpostiini tervetulotoivotuksen sivustolta sekä erillisen vahvistuksen tilauksestani. Minulle ilmoitettaisiin, kun lippu olisi ladattavissa. Viestissä todettiin, että saisin liput ennen tapahtuman alkamista.
Odottaminen oli stressaavaa. Mieheni yritti etsiä lippuani sivustolta, turhaan. Kuitti näkyi, lippua ei. Kauheaa, jos sitä ei toimitettaisi minulle ajoissa! Konsertti alkaisi jo muutamien tuntien päästä! Silmissäni sumeni. Mitä minä nyt teen, toistelin ääneen.
En kovin usein shoppaillut netissä, joten senkin vuoksi minua ahdisti. Pitäisikö minun soittaa pankkiin ja jäädyttää luottokorttini, varmuuden vuoksi?
”Ei vielä tarvi”, mieheni sanoi. ”Kyllä se lippu tulee. Mee nyt vaan suihkuun ja ala valmistautua keikalle.”
Noudatin hänen neuvoaan, vaikka mielessäni jo mietin, kuinka paljon asianajaja maksaisi. Söin sydän kylmänä makaronilaatikkoa ja katselin, kuinka puolisoni selasi kännykkääni. Oliko hänkin vähän huolestuneen näköinen?
Mietin, miten tyhmä olinkaan ollut, kun olin viekoitellut itseni tällaiseen hulluuteen! Mitä oikein olin kuvitellut?
Mutta sitten: lippu saapui! Se näytti oikealta. Sivustolle ilmestyneen linkin kautta pääsi viralliseen lipunmyyntisovellukseen, jossa pystyi avaamaan lipun.
Se todella OLI oikea. Ja minä pääsisin konserttiin! Eikös?
En voinut uskoa sitä todeksi. Aloin kuitenkin pukeutua. Laitoin ylleni luottohameeni ja painoin päähäni kesähatun. Soitin riemuissani siskolleni ja aloin pakkailla lämmintä vaatetta pieneen reppuun.
Kävin apteekista ostamassa korvatulppia ja viestitin ystävälleni, jonka kautta olin tutustunut Coldplayn musiikkiin. Soitin äidille, joka kuuli iloisen, innostuneen ääneni matkalla stadionille.
Kysyin keikkapaikan infopisteestä neuvoa ja suuntasin kohti turvatarkastusta. Katselin kaveriporukoita, jotka olivat menossa keikalle yhdessä ja ystävyksiä, jotka jonottivat vieretysten pääsyä porteille.
Yhtäkkiä, turvatarkastusportin toisella puolella, näin tutut kasvot. Eräs ystäväni seisoi sattumalta keikkaväen joukossa perheensä kanssa. Heilutin villisti kättäni, ja pian hänkin huomasi minut.
Kun pääsin portin toiselle puolelle, halasimme ja fiilistelimme yhdessä tulevaa konserttia. Kerroin lyhyen version siitä, miten minäkin olin päätynyt paikalle.
Seuraavasta portista pääsin läpi näyttämällä lippuani automaatin lukijaan. Minä siis todella olin nyt sisäpuolella!
Stadionin katsomossa istuin itsekseni vieraiden ihmisten vierellä mutta en tuntenut oloani pahasti yksinäiseksi. Lähetin joitakin viestejä ja julkaisin somessa pari kuvaa, kuten sen, jonka ystäväni oli ottanut minusta ja kimaltelevasta konserttimaskotista.
Ennen H-hetkeä kävin ostamassa itselleni Coldplayn bändipaidan ja piipahdin vessassa. Asettelin tulpat korviini mahdollisimman hyvin.
Pian kello näytti puolta kymmentä. Screenillä välähteli Coldplay-paitoja ja tietoiskuja konsertista. Kohta alkaisi keikka. Pari juontajaa saapui toivottamaan yleisön ja bändin tervetulleiksi. Ilmassa leijui valtavan väkijoukon innostunut odotus.
Bändin jäsenet astelivat lavalle. Aloin taputtaa muiden mukana. (Jossain vaiheessa ehkä uskalsin myös hurrata.) Olo oli maaginen, epätodellinen. Minä todella kuulisin Yellow-biisin livenä! Ja Clocksin tutun melodian! Saisin ihailla, kuinka Chris Martin soittaisi pianolla The Scientist -biisin suloiset sävelet.
Näkisin screenillä ihmisten onnelliset hymyt.
Kun bändi soitti Hymn for the Weekend -hittibiisiä, tanssin muiden mukana ja ajattelin: olen elossa.
Olen elossa, aivan erityisellä tavalla!
Olen tehnyt mitä halusin! Olen ollut rohkea!
Jo pelkästään siitä tunteesta kannattaa välillä maksaa.
Taina Latvala
Kommentoi