Yhtenä päivänä kahvilassa huomasin, että kovia kokenut, kannettava tietokoneeni ei enää herännyt kauneusuniltaan. Kokeilin varmuuden vuoksi eri pistorasioita, mutta kone pysyi sammuneena.
En ollut varma, johtuiko ongelma koneeseen hankkimastani sähköjohdosta, joka oli jo niin kulunut, ettei sitä olisi enää edes kannattanut käyttää – vai oliko laite lopullisesti heittänyt henkensä?
Astelin raskain sydämin elektroniikkaliikkeeseen. Toivoin, että voisin antaa kapistukselle vähän tekohengitystä ostamalla siihen (jo toistamiseen) uuden johdon.
Minulla on ollut hyvin tiivis luottamussuhde pikku kannettavaani. Olen kirjoittanut sillä ainakin kolme kirjaa, kolme näytelmää sekä lukuisia kolumneja ja blogitekstejä. Olen kiintynyt koneeseen vähän samalla tavalla kuin kiinnytään omaan tyynyyn tai lempinojatuoliin.
Valitettavasti rakas työvälineeni on kuitenkin elektroniikan maailmassa jo suoranainen metusalemi. Koneen kansi roikkuu näppäinosasta hatarasti hapertuneiden johtojen varassa. Jo muutama vuosi sitten eräs tietokonekorjaaja varoitti, että laite saattaisi pahimmillaan syttyä tuleen.
”Suolet ovat jo niin sanotusti pihalla”, hän diagnosoi.
Konerahjus pysyi kuitenkin yllättävän skarppina ikäisekseen. Sillä pystyi edelleen käymään netissä ja kirjoittamaan, joskin viime aikoina tietyt näppäimet eivät enää toimineet, kuten b-, c- ja x-kirjaimet, numero 1 sekä huutomerkki.
Mutta kuka tarvitsee huutomerkkejä? Eihän niiden viljeleminen edes ole kovin tyylikästä, ainakaan kaunokirjallisessa tekstissä.
Elektroniikkaliikkeessä minua palveli nuori mies, joka jollain konstilla sai koneen ymmärtääkseni taas lataamaan. Hän ei kuitenkaan suositellut enää käyttämään sitä. Koneesta voisi saada sähköiskun, ja lisäksi sen käyttämisessä oli tietoturvariski.
Miehen kollega esitteli minulle tarjolla olevia uusia laitteita. Tämäkin myyjä oli nuori, niin nuori, että tietokonevanhukseni merkki ei kuulostanut hänestä tutulta.
”Never heard. Anteeks”, hän sanoi huvittuneena.
Hän näytti minulle tuliterän, tummanharmaan koneen, joka oli suosittu ja josta minä voisin pitää. Se oli hieno ja laadukas mutta näytti kovin vieraalta. Voisinko minä ostaa sen? Vai pitäisikö sittenkin vielä odottaa?
Amerikkalainen kirjailija Gretchen Rubin toteaa teoksessaan Onnellisuusprojekti (suom. Sini Linteri, 2013), että hän on havainnut kaksi erilaista tapaa suhtautua ostamiseen: aliostaminen ja yliostaminen.
Rubin itse kokee olevansa aliostaja. Hän viivyttelee jonkin tavaran – kuten esimerkiksi talvitakin tai uimapuvun – hankkimista tai ostaa ”mahdollisimman vähän”.
Rubinin mukaan yliostajat puolestaan hommaavat tarvikkeita ikään kuin varastoon aina sampoopulloista yskänlääkkeisiin tai hankkivat asioita siltä varalta, että niitä voisi joskus hyödyntää. Myös reissut tai pyhät herättävät yliostajien shoppailuinnon.
Gretchen Rubin kuvaa kirjassaan Tee siitä tapa (suom. Jukka Koskelainen, 2015) mainiosti ali- ja yliostajien välistä eroa. Edellä mainitut eivät tykkää shoppailusta, jälkimmäiset puolestaan pitävät siitä. Kun aliostaja tyytyy vanhoihin tennistossuihinsa, yliostaja ajattelee päinvastaisesti:
”Tarvitsen juoksukengät ja vielä toisen parin varalle, lisäksi vielä heijastinliivit ja askelmittarin ja kirjan siitä, miten vältetään loukkaantumiset.”
Minä kuulun selvästi aliostajien ryhmään, ainakin mitä tulee lenkkareihin ja elektroniikkaan.
Toisaalta joissakin tilanteissa olen selvästi yliostaja. Jos esimerkiksi lähden lomareissulle ulkomaille, käyn yleensä apteekissa hamstraamassa ison kasan tavaraa kuin olisin matkalla maailmanlopun karnevaaleihin: korvatulppia, särkylääkkeitä, aurinkorasvaa, maitohappobakteereja, käsidesiä, laastareita, desinfiointiainetta ja joitain muita asioita, joita en edes kehtaa tähän kirjoittaa.
Onnellisuusprojekti-kirjassaan Rubin sanoo, että yliostajat ovat monesti ahdistuneita muun muassa hankkimastaan tavaramäärästä. Aliostajana Rubinia puolestaan stressaa usein se, että häneltä uupuu asioita, joita hän tarvitsisi.
”Ympärilläni on paljon tavaroita, jotka ovat nukkavieruja, eivät oikeastaan toimi tai eivät olet täsmälleen sopivia”, Rubin kuvailee.
Samaistun täysin.
Mutta ei hätää. Gretchen Rubin esittelee Onnellisuusprojekti-kirjassaan hyvän neuvon: ”Osta mitä tarvitset.”
Eikö kuulostakin ihanan selkeältä?
Ikävä kyllä ihminen tarvitsee välillä myös vähän tylsiä juttuja, kuten uuden silitysraudan tai kynsisakset. Mutta nämäkin asiat on vain ostettava, ellei halua kulkea koko ikäänsä ryppyisissä kamppeissa tai raapia hajalle kaikkea mikä liikkuu.
Entä mitä tapahtui vanhalle tietokoneelleni? Ja millä minä nyt kirjoitan tätä blogipostausta?
Konevanhukseni makaa kotona käyttämättömänä. En ole edes uskaltanut yrittää käynnistää sitä. Jossain vaiheessa siitä pitäisi tavalla tai toisella siirtää tietoja uuteen laitteeseen, mutta se saa nyt hetken odottaa.
Kirjoitan tätä tekstiä mieheni vanhalla koneella, jonka hän antoi minulle pari vuotta sitten. Se on edelleen oikein hyvässä kunnossa, mutta vastustin sitkeästi sillä työskentelemistä, koska siinä on erilainen käyttöjärjestelmä kuin omassani. Pitkään hyödynsin sitä lähinnä laskujen maksamiseen ja musiikin kuuntelemiseen.
Nyt olen kuitenkin huomannut, että tällähän on oikein mukavaa naputella tekstiä.
Ja onhan se hienoa, että huutomerkkiäkin voi käyttää ilman, että se pitää hankalasti copypasteta jostain vanhasta tekstistä tai noukkia kirjoitusohjelman symbolien joukosta.
Ja että voi aivan vaivattomasti kirjoittaa kaikille: ”Aurinkoista kesän jatkoa!”
Taina Latvala
Kommentoi