Myönnettäköön, että minulle tuli taas kiire joululahjojen viimeistelemisen kanssa. Häsyilin Lapuan Halpa-Hallissa vielä aattonakin, syli täynnä suklaakonvehtirasioita ja erinäisiä käyttöesineitä.
Kun pyhät olivat ohitse, sanoin miehelleni:
”Pitäisköhän seuraavana jouluna tehdä niin, että ostaisikin lahjoja pitkin vuotta?”
”Sä oot sanonut noin joka vuosi.”
Totta. Minään jouluna tämä suuri suunnitelma ei kuitenkaan ole toteutunut.
Tämä kertonee jotakin luonteestani. Suunnitelmallisuus ja järjestemällisyys eivät valitettavasti kuulu vahvuuksiini. En esimerkiksi osaa varata junalippuja hyvissä ajoin vaan aina viime tingassa. Se toimi ihan hyvin silloin, kun reissasin yksin tai puolison kanssa, mutta vauvaperhe ei voi hengailla junassa missä sattuu.
Töiden osalta pysyn aikataulussa mielestäni hyvin, mistä olen aika ylpeä. Kirjoitan tekstit pitkälti vaiston varassa, esimerkiksi romaani- tai näytelmäsynopsikseen ja ranskalaisiin viivoihin turvautuen. En piirtele paperille monimutkaisia juonikuvioita enkä liimaa työhuoneen seinille miellekarttoja tai post it -lappuja. (Minkä työhuoneen? En ole saanut sellaista hommattua, vaikka olen julkaissut esikoisteokseni jo vuonna 2007.)
Nykyisessä asunnossamme komerot pursuavatkin tavaraa puolitäysistä muistivihkosista saksiin ja teroittimiin, mutta en vain saa raivattua kaappeja siisteiksi enkä tehtyä suunnitelmaa niiden osalta.
Raha-asioista pidän ihan hyvää huolta, mutta esimerkiksi parin edellisvuoden tärkeät paperit sijaitsevat eteisen kirjahyllyssä kahdessa lahjapussukassa. (Kyllä, luit oikein. Vauvasta on erityisen hauskaa tiputella niitä lattialle.)
Jo monena vuonna olen miettinyt, että minun kannattaisi perehtyä sijoittamiseen, mutta tehtävä tuntuu niin ylivoimaiselta, että en vain saa ryhdyttyä siihen. Tiedän aiheesta suunnilleen yhtä paljon kuin ydinfysiikasta tai aivokirugiasta, eikä ole kovin mukavaa sijaita nollapisteessä.
Jokunen vuosi sitten sain siskoltani lahjaksi amerikkalaisen Gretchen Rubinin kiinnostavan teoksen Tee siitä tapa. Eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä (suom. Jukka Koskelainen, 2015).
Avasin nyt kirjan melko voimakkaan ahdistuksen vallassa. On niin paljon asioita ja elämänalueita, joilla pitäisi kehittyä.
Rubin itse vaikuttaa ihanan järjestelmälliseltä. Hän on jopa auttanut ystäviään ja sukulaisiaan selvittelemään niin kodin kaaosta kuin laatimaan järkeviä aikatauluja.
Kunpa minäkin voisin tavata Gretchen Rubinin!
Onneksi hänen kirjastaan voi lukea hyviä vinkkejä ja menetelmiä uusien tapojen omaksumiseen. ”Tapojen pilarit” -osiossa Rubin paneutuu ensimmäiseksi itsensä tarkkailemisen merkitykseen.
”Kun pidämme tarkasti lukua toimistamme, pärjäämme paremmin sellaisissa asioissa kuin syöminen, juominen, liikunta, työnteko, television katselu ja internetin käyttö, rahan kulutus – ja jotakuinkin kaikessa muussakin”, Rubin kirjoittaa.
Toinen hyvä vinkki kirjailijalta on keskittyä elämän perusasioihin, sillä ne vaikuttavat myös muihin elämänalueisiin. Rubinin mukaan erityisen tärkeää olisi kiinnittää huomiota nukkumiseen, liikkumiseen, oikeanlaiseen ravintoon ja järjestämiseen liittyviin tapoihin. Näistä minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten viimeksi mainittu. Rubin muistuttaa, miten ulkoinen järjestys ja siisteys antavat useimmille ihmisille myös sisäistä rauhaa.
Osion kolmannessa luvussa Rubin puhuu ajoittamisesta. Rubinin mukaan ajoittamisen päämääränä on luoda tapoja, joiden myötä ihmisellä on riittävästi aikaa tehdä itselleen tärkeitä asioita. Luvun otsikko kertoo jo paljon: ”Jos se on kalenterissa, se toteutuu.”
Ajoittamisen menetelmää olen käyttänyt ahkerasti etenkin kirjoitustöiden saralla. Romaania viimeistellessäni olen saattanut kirjoittaa kalenteriini esimerkiksi näin: ”Käy läpi sivut 1–52.”
Kun tehtävän aikatauluttaa ja pilkkoo pienemmiksi osasiksi, se ei enää tunnu niin mahdottoman isolta suorittaa.
Neljäs Rubinin mainitsema menetelmä on nimeltään vastuuvelvollisuus. Jos joku valvoo tekemisiämme tai jos itse teemme suunnitelmistamme julkisia, pystymme yleensä parempaan itsehallintaan. Vastuukumppanina voi olla vaikkapa kunto-ohjaaja tai ryhmä, jossa kaikki ovat sitoutuneet johonkin samaan tavoitteeseen kuten esimerkiksi lopputyön kirjoittamiseen.
Rubin pohtii kirjassaan ansiokkaasti myös aloittamisen tärkeyttä – ja sen vaikeutta. Hän muistuttaa, että täytyy vain ottaa ensimmäinen askel. Ja se kannattaa tehdä nyt. Ei huomenna.
Mistähän minä aloittaisin tapojeni parantamisen, jotta minusta tulisi kaiken hallitseva supernainen? Suuntaisinko vähäisen tarmoni ensimmäiseksi eteisen komeroon, josta voi pudota päähän mitä tahansa ja jota voi pitää jo miltei hengenvaarallisena?
Mutta kello on jo puoli kahdeksan illalla ja minua väsyttää.
Ehkä sittenkin kirjoitan kalenteriin jonkin päivän kohdalle (vaikkapa kolmen viikon päähän): ”Siivoa eteisen komeron ylin laatikko.”
Ja: ”Hanki käsiisi sijoittamisesta kirjoittava kirja ja lue se.”
Seuraava merkintä voisikin sitten kuulua näin: ”Ala sijoittaa.”
Ja sitten, joskus huhtikussa: ”Osta vuoden ensimmäinen joululahja.”
Taina Latvala
Kommentoi