Puhutaanko hetki maasta – ja omakotitaloista?

Ajatuksenani on pohdiskella muutaman blogillisen verran sitä, millaisilla omakotitaloilla on kysyntää tulevaisuudessakin ja hakea vastausta siihen, millainen omakotitalo olisi järkevää rakentaa nyt, jotta sen jälkimarkkina-arvo olisi joskus kelvollinen.

Tällä kertaa rajaan tarinan kasvaviin kaupunkiseutuihin ja niissä nimenomaan uusiin alueisiin, jätetään täydennysrakentaminen seuraaviin kertoihin.

Tänä koronakeväänä on nähty isoja otsikoita siitä, miten kaupunkilaiset ovat sankoin joukoin syöksyneet omakotitalo- ja kesämökkikaupoille. On puhuttu takavuosien Nurmijärvi-ilmiön reinkarnaatiosta ja kuinka taantuva Suomi ryöpsähtää taas asutuksi.

Minä en usko tuon jäävän pysyväksi, ja otsikot ovat enimmäkseen pelkkää kohinaa. Vaikka kyllä tämä aika pysyvät jäljet arvostuksiin jättää, myös suhteessa asumiseen.

Tämäkään kevät ei kaupungistumisen pohjavirtaa patoa, me pakkaudumme jatkossakin muutamille kaupunkiseuduille. Väitän kuitenkin, että tämän vuoden jälkimainingeissa useampikin alkaa miettiä miten voisi yhdistää omakotiasumisen urbaanissa ympäristössä.

No niin, piti puhua maasta, siis tonttimaasta. Arvelen että pohjimmiltaan päätös valita omakotitalo asumismuodoksi ei perustu pelkästään tilantarpeeseen, vaan kyse on myös siitä tunteesta, että pääsee omalta ulko-ovelta suoraan kosketuksiin ulkomaailman ja luonnon kanssa. Jonkin rytmihäiriön tautivuosi joka tapauksessa aiheutti suhtautumiseemme asumiseen, tilaan ja mahdollisuuteen maakosketukseen.

Moni varmasti rakastaa puutarhaansa, mutta toiselle siitä muodostuu ajan saatossa riesa. Suomestahan löytyy runsaasti valmiita mahdollisuuksia asua naapurin katseen kantamattomisssa, mutta taitaa olla kuitenkin totuus, että ei niitä juuri kannata lisää rakentaa. Ja jos joku toisin asumisensa omalla rahalla ratkaisee, ei se minulle tai muille kuulu.

Tonttimaa on niukka ja siis alati kallistuva hyödyke, ja samaan aikaan entistä useampi kuitenkin hakee omakotipihankin helppohoitoisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että kysyntä entistä napakammille tonteille on tosiasia.

Kannustan siis kasvavien kaupunkiseutujen kuntia kilpailemaan sillä, miten fiksusti voidaan suunnitella omakotitaloalue,  jossa tonttikoot ovat mieluummin lähempänä kolmea kuin viittä sataa neliötä – ja luonnollisesti tarjota rakentajille mahdollisuutta vuokrata tontti järkevään hintaan.

Piipahdin Asuntomessuilla käymättä yhdessäkään talossa sisällä. Lähinnä siis fiilistelemässä aluesuunnittelua, rakennusten asettelua tonteille. Hieman kieli poskessa voisi sanoa, että Tuusulassa tuntuu riittävän vielä maata tuhlattavaksi, vaikka halpaa se ei tunnukaan olevan. Mielestäni kiinnostavin ratkaisu messuilla oli Trä Kronor-firman toteuttama townhouse-kohde, joka ei tietenkään puritaanin silmin täytä omakotitalon määritelmää.

Kaikki kunnia asuntomessuille, Tuusulan kunnalle ja vilpitön kumarrus rakentajille jotka ovat antaneet unelmakotinsa kaiken kansan pällisteltäväksi. Toimivia tulevaisuuden alueita rakennetaan kuitenkin myös ilman messuja, ja yhteen sellaiseen törmäsin Tampereella, Kaukaniemessä.

Alue sijaitsee luonnonsuojelualueen kyljessä niveltyen kuitenkin kaupunkirakenteeseen. Tontit ovat korkeintaan 500 neliöisiä, ja niiden vuokrat kuulostivat hyvin kohtuulliselta.

Tontille on voinut sipaista (ulkoapäin arvioiden 120–150 m²) talon kahteen tasoon. Kun talot on sijoitettu tonteille fiksusti ja yhtenäisesti, talojen taakse on jäänyt viihtyisät oleskelupihat. Niille pihoille ei robottiruohonleikkurin hankintaa tosin voi perustella muuten kuin naapurikateus mielessään.

Uskon, että kun jonain päivänä Kaukaniemelle talonsa rakentaneen asumistarpeet muuttuvat, ei ostajaa tarvitse kauan etsiä.

Tommi Rytkönen