Ollessani peruskoulussa löysin kesälomalla mummin varastosta Peter Ryanin kirjan Kuun valloitus: Apollo 11:n vaiheet. Kirjan lukeminen osoittautui nuorelle pojalle pysäyttäväksi kokemukseksi.
Vaikutusta ei tehnyt niinkään se, että ihminen oli onnistunut mahdottomalta vaikuttaneessa tehtävässä ja laskeutunut Kuuhun tekniikalla, jonka laskentateho oli vain murto-osa keskimääräisen matkapuhelin laskentatehosta. Kaiken sen jo tiesin tapahtuneeksi ensimmäisen sivun avatessani.
Kirjan kiinnostavin osuus oli loppuosa, jossa hahmoteltiin avaruuden valloituksen tulevaisuutta. Pysäyttävää siinä oli se, ettei juuri mikään kirjassa kuvaillusta tulevaisuudesta ollut toteutunut.
Vuonna 1969, Apollo 11:n jälkeisessä huumassa painetussa teoksessa kirjoittaja oli innostunut varsin vakuuttavasti maalailemaan tulevaisuutta, jossa 80-luvun loppuun mennessä Kuussa olisi pysyvästi asuttu tukikohta. Kuun tukikohdasta kenties tehtäisiin säännöllisesti miehitettyjä lentoja Marsiin.
Sain lukea, mitä joku oli joskus kuvitellut tapahtuvaksi tulevaisuudessa, ja toisaalta tiesin mitä oikeasti oli tapahtunut. Lukiessani päähäni iskostui ajatus, jonka onnistuin vasta myöhemmin formuloimaan seuraavasti:
Ihmisillä on taipumus yliarvioida yksittäisten suurten tapahtumien merkitystä lyhyellä aikavälillä ja toisaalta aliarvioida pienten tekijöiden merkitystä pitkällä aikavälillä.
Sijoitusmarkkinoilla tällainen ajatusharha voi olla vaarallinen, sillä näemme vain nykyisyyden selkeästi. Sen sijaan on paljon hankalampaa hahmottaa kaikkia niitä pieniä tekijöitä, jotka muovaavat tulevaisuuden. Ajattelemme, että se mitä nyt on, kasvaa, kehittyy ja vahvistuu, eikä mikään voi horjuttaa nykyisyyden perusteella kuvittelemaamme kehityskulkua.
Kuitenkin historia kertoo meille, ettei juuri mikään ole pysyvää. Imperiumit kaatuvat – eivät loistonsa päiviltä äkillisesti romahtaen vaan ensin hiljalleen luhistuen, kunnes ne on helppo tuupata kumoon – ja uusia nousee hiljalleen niiden tilalle.
Sama dynamiikka toimii sijoitusmarkkinoilla. Esimerkiksi USA:n osakemarkkinoiden yleisindeksi S&P 500:ssa suurimmat yhtiöt ovat vaihtuneet vuosikymmenten saatossa.
Vuonna 1990 suurimpien listalta löytyi energia-, lääke- ja kuluttajayhtiöitä. Vuosituhannen vaihteessa suurimpien joukkoon oli noussut teknologiayhtiöitä, joista osa oli vaihtunut vuoteen 2010 tultaessa.
Mikään tässä ei sinänsä ole uutta, yllättävää tai epänormaalia. Taloudessa on jatkuvasti meneillään toimialoja muokkaava luovan tuhon prosessi, jossa kilpailun myötä uudet, paremmat tuotteet ja palvelut syrjäyttävät vanhoja ja kohottavat koko yhteiskunnan tuottavuutta. Luovan tuhon prosessi on asteittainen ja tapahtuu niin pitkän ajan kuluessa, että sitä on hankala huomata saati sitten ennustaa, minkä takia sijoittajat monesti aliarvioivat sen vaikutukset.
Tämän lisäksi se, mitä sijoittajat kuvittelevat tulevaisuudessa tapahtuvan, muovautuu nykyisyyden muuttuessa. Sijoittajien käsitysten muutokset puolestaan saattavat olla äkillisiä ja liikauttaa osakekursseja nopeasti.
Esimerkiksi koronakriisin aikaan niin kutsuttujen kotoiluosakkeiden kurssit nousivat hurjasti, kun kaikkien sijoittajien havainnoima nykyisyys tuki käsitystä siitä, että esimerkiksi kuntopyörien ja videoneuvottelupalveluiden kysyntä on vahvaa.
Iso vastaliike samojen osakkeiden hinnoissa puolestaan nähtiin, kun koronarajoituksia alettiin purkaa ja yhtäkkiä sijoittajien kollektiivisen käsityksen mukaan elämää – ja siten tulevaisuutta – olikin myös kodin ulkopuolella.
Tällä hetkellä suurimpien yhtiöiden listalta löytyy lähes yksinomaan teknologiayhtiöitä, joiden osuus koko markkinasta on häkellyttävän suuri verrattuna menneiden vuosikymmenten jättiläisiin. Markkinat ajattelevat siis, että tällä kertaa kaikki on toisin ja nykyisyyden voittajien voittokulku jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Mutta kuinka pitkään niiden kasvu voi jatkua?
To the Moon 🚀, vastaisi meemisijoittaja keskustelupalstalla.
Topias Kukkasniemi
Kommentoi