Valitettavan moni huutokaupasta nostalgisen gramofonin ostanut on joutunut toteamaan, että esine on uustuotantoa, jolla ei ole keräilyarvoa. Käyttöarvokin saattaa olla vähäinen. Moni keräilijä ei myöhemminkään ymmärrä ostaneensa jäljennöstä.
Vanhemmille ihmisille veivigramofoni tuo mieleen nuoruuden hilpeät hetket tai haikean sota-ajan, jolloin niin korsuissa kuin kotirintaman salatansseissakin soitettiin Äänisen aaltoja ja J. Alfred Tannerin kupletteja. Vieterivetoinen soitin oli käyttökelpoinen oloissa, joissa sähköä ei ollut saatavilla.
Vanhoja grammareita 1910-1950-luvuilta saa yhä varsin halvalla, koska tarjontaa on paljon. Matkalaukkumallisen gramofonin, jossa on pieni äänenvahvistin neulavarren päällä, saa yleensä 100-250 eurolla. Torvigramofoni vaihtaa omistajaa 200-1 500 eurolla ja gramofonikaappi 300-1 000 eurolla. Nämä luvut ovat vain suuntaa-antavia, sillä hinta määräytyy monen asian perusteella.
Halvimmalla pääsee, jos ostaa nimettömän laitteen vain koriste-esineeksi. Siihen tarkoitukseen sopivat yleensä isotorviset gramofonit. Jos haluaa, että laite myös toimii kunnolla, hinta nousee. Tuolloin koneiston ääntä ei juuri saa kuulua ja levyn pitää pyöriä tasaisesti. Hinnakkaammissa laitteissa alkuperäisosia on mahdollisimman paljon, eikä kotelo ole vioittunut.
Amatöörit häviävät
Amatöörit eivät löytöjä todennäköisesti tee, vaikka niin luulevat. Sadoissa suomalaiskodeissa on hienonnäköisiä, isotorvisia ”His Master´s Voice”-gramofoneja, jotka on ostettu halpoina löytöinä ulkomaisilta kirpputoreilta, kotimaisista maaseutuhuutokaupoista tai nettihuutokaupoista. Ovelimmat myyjät laittavat mukaan pari savikiekkoa, ikään kuin yhdistämään soittimen vanhaan savikiekkoaikaan.
Vaikka nuo gramofonit ovat aidon näköisiä ja laite on varustettu vieläpä soitinta kuuntelevan koiran kuvalla, ne ovat usein Intiassa tai Kiinassa tehtyjä kopioita. Ne voivat toimia jonkin aikaa, mutta gramofonien entisöijät eivät niitä yleensä suostu korjaamaan. Niitä voi verrata niin sanottuihin ”ranta-Rolexeihin”. Antiikkiarvoa niillä ei ole ja käyttöarvo vaihtelee suuresti.
Aidoissakin gramofoneissa muunnelmia on paljon. Laitteeseen on korjatessa saatettu laittaa sisälle toisen laitteen koneisto. Tai aidon koneiston ympärille on rakennettu uusi kotelo. Joskus korjaaja on vaihtanut rikkoutuneen torven tilalle intialaisen kopion. Nämä torvet voivat olla hyvänlaatuisia, mutta alkuperäisten arvoa niillä ei ole.
Netistä löytyy kuvat ainakin suurimpien ja arvostetuimpien valmistajien gramofonimalleista. Kuvista näkee myös torvien alkuperäiset värit. On myös gramofoneja, joissa torvi on tehty lasista – näihin harvinaisuuksiin ei suomalaishuutokaupoissa juuri törmää.
”Toimintaa ei testattu”
Huutokaupoissa myydään pääsääntöisesti gramofoneja, joista mainitaan, että ”toimintaa ei testattu”. Jos tarkoituksena on saada kunnolla toimiva soitin, kannattaa varautua korjauksiin. Jos korjattavaa on paljon, kustannukset voivat nousta yli kannattavuuden rajan. Mutta onhan laite korjaamattomanakin hieno koriste piirongin päällä.
Keräilijät eivät yleensä halua nimettömiä soittimia kokoelmiinsa. Jos haluaa toimia varman päälle myös varaosien saatavuuden takia, kannattaa keskittyä tunnettuihin valmistajiin kuten The Victor Talking Machine Co., The Edison Phonograph Co. ja American (Columbia) Graphophone Co. Euroopassa tunnettuja valmistajia löytyy erityisesti Saksasta ja Sveitsistä, joku Ruotsistakin. Merkki soittimen kyljessä ei takaa laitteen aitoutta, sillä väärennöksiä on myynnissä paljon.
Äänen taltioinnin historia ei alkanut savikiekoista ja gramofoneista, vaan lieriösoittimista. Vanhimmat ”puhuvat koneet” ovat 1870-luvulta. Aluksi ääni talletettiin tinafoliolle, joka oli kierretty metallisylinterin ympärille.
Keksijä oli Thomas Alva Edison, jonka kuolematon lause mainitaan historian kirjoissa ensimmäisenä levytettynä puheena: ”Mary had a little lamb.”
Pentti Avomaa
Kirjoittaja on sijoitus- ja keräilymarkkinoiden asiantuntija.