Pertti Männistö on keräilijä, jolla on maailman suurin yksityinen kokoelma Alvar ja Aino Aallon tuotantoa sekä ainutlaatuinen tietämys Aallon tuotannosta.
Innostus keräilyyn syttyi 1980-luvulla, jolloin kaappeihin alkoi kertyä Kaj Franckin ja Saara Hopean designlasia. Tässä yhteydessä Männistö painottaa, että kyseessä oli käyttöön tarkoitettu designlasi, ei taidelasi. "Joskaan niitä ei juurikaan käytetty – ja nyt ne on myyty", hän naurahtaa.
Aallon keräily alkoi 1990-luvulla, jolloin Männistö muutti Turkuun. Huutokaupat olivat jo pitkään kiinnostaneet ja Turussa niitä järjestettiin tuolloin tiuhaan tahtiin.
"Kävin jopa viidessä huutokaupassa viikossa", hän kertoo.
Turussa oli tarjolla erilaista tavaraa kuin maalaishuutokaupoissa, esimerkiksi Alvar Aallon tuotantoa. Sitä olikin kaupungissa paljon tarjolla, sillä lähistöllä sijaitsivat Aallon tuotantoa valmistaneet Korhosen tehtaat, ja kaupungissa oli myös Korhosen oma myymälä. Männistö ihastui välittömästi Alvar ja Aino Aallon muotokieleen.
Kipinä Aaltoon syttyi varsinaisesti eräässä huutokaupassa, jonka päätyttyä eräs lääkärinrouva kutsui Männistön varastolleen katsomaan, löytyisikö sieltä mitään mielenkiintoista.
Pertti Männistö kuvattuna Eurassa sijaitsevassa Alvar Aallon Terassitalossa. Siellä hänellä on näyttelytila, joka on auki keväästä syksyyn. Kuva: Esko Keski-Oja
Varastossa oli pääosin talonpoikaisrokokoota eikä se kiinnostanut Männistöä, kunnes hän huomasi nurkassa kustavilaisenharmaalla maalatun kolmijalkaisen Aallon jakkaran. ”Ai olet kiinnostunut tuollaisesta, minulla on kotona eräs Aallon tuolin prototyyppi”, rouva sanoi.
Männistö innostui niin paljon, että varastolle unohtui harmaaksi maalattu jakkara. Rouvan kotona oli A36/401-nojatuolin prototyyppi. Vuosi oli 1991 ja rouva pyysi kyseisestä Aallon tuolista 350 markkaa. ”Se ei kuitenkaan ollut pieni raha silloin”, Männistö muistuttaa.
Kyseessä oli harvinaisuus, Aallon niin kutsutun korvatuolin prototyyppi, jossa oli kolmikulmaiset korvakkeet.
Männistö näytti tuolia Korhosen tehtaan toimitusjohtajan toimineelle Jukka Korhoselle, joka selvitti tuolissa olleen ”0-sarja”-merkinnän. Aiemmin tehtailla ei käytetty termiä prototyyppi, vaan puhuttiin nollasarjoista.
”Tuolikaupan jälkeen ikään kuin lamppu syttyi ja lähdin kirjastoon hakemaan lisää tietoa Aaltojen tuotannosta”, Männistö kertoo.
"Sitten piti ostaa kaikki"
”Voi melkein sanoa, että minuun iski mania, ja sen jälkeen piti ostaa kaikki Aaltojen tuotanto, mikä vastaan tuli. Ei ole niin isoa varastoa, ettei sitä täyteen saisi”, Männistö hymähtää pilke silmäkulmassa.
Aika oli otollinen löytöjen tekemiselle, sillä tuolloin ei kukaan muu vakavassa mielessä kerännyt Aaltojen tuotantoa.
Aalto suunnitteli 1950-luvulla X-jalan joka tunnetaan myös nimellä ”viuhkajalka”. Se on viiden hoikan L-jalan kimppu. Kuva: Esko Keski-Oja
"Alussa keräsin kaikkea Aaltojen tuotantoa, mutta sittemmin aloin keskittyä varhaisvaiheen tuotantoon, joissa vielä näkyy käsityön jälki. Karkeasti määriteltynä huonekaluihin, jotka on valmistettu ennen 1960-luvun puoliväliä, jonka jälkeen tehtaalla otettiin koneet käyttöön sekä alettiin käyttää uusia pintakäsittelyaineita."
Tähän saumaan 2000-luvulla liittyy myös Männistön ryhtyminen kauppiaaksi. Hän alkoi myydä Turun liikkeessään kokoelmansa uudempia Aalto-huonekaluja, jotta saattoi keskittyä vanhemman tuotannon hankkimiseen.
Lisäksi Männistöllä on Alvar Aallon suunnittelemassa Terassitalossa Eurassa näyttelytilana toimiva 120 neliön huoneisto, joka on kalustettu Aallon huonekaluilla. Huoneisto on avoinna keväästä joulukuulle, ja kaikki siellä olevat esineet ovat myynnissä.
Yhdessä Terassitalon asunnoista on Männistön ylläpitämä myyntinäyttely täynnä Alvar ja Aino Aallon tuotantoa. Huoneistossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, osa Terassitalon asunnoista on yksityisasuntoja. Terassitalolla voi vierailla opastetuilla kierroksilla. Kuva: Esko Keski-Oja
Lasitassi ja Paimio-tuoli yhtä tärkeitä
Kysyessäni Männistön hienointa esinettä hän sanoo, että mitään yksittäistä esinettä on vaikea nostaa esiin, koska kyse on kokoelmasta.
"Minulle Aino Aallon suunnittelema pieni lasitassi on yhtä tärkeä kuin Paimio-tuoli."
Aallon ranskalaiseen Maison Louis Carré -yksityishuvilaan 1950-luvulla suunnittelema massiivinen nojatuoli on Männistölle mieluinen. Hän näki tuolin vuonna 2005 Designmuseon näyttelyssä, ja tuolloin kerrottiin, että tuoleja on valmistettu vain yksi kappale.
Silloin ei tiedetty, että on olemassa toinenkin tuoli, jonka Männistö onnellisten sattumien ansiosta sai hankittua itselleen. Nojatuoli on nyt yksi Männistön kokoelman kalleimmista hankinnoista.
Tuoli oli kuulunut perheelle, jonka isä oli ostanut sen vuosikymmeniä sitten Turusta Ruth Korhosen huonekaluliikkeestä. Tuolista oli valmistettu tehtaalla koe- tai kaksoiskappale, joka laitettiin pian valmistumisen jälkeen esille tehtaanmyymälän näyteikkunaan. Perheen isä näki tuolin ja hankki sen kotiinsa.
Tämän tyyppisiä tarinoita on Männistölle sattunut useita. Myös puusepät, jotka työskentelivät Korhosella tai muissa tehtaissa saattoivat lunastaa nollasarjan tuolin itselleen, ja näin näitä arvokkaita harvinaisuuksia on päätynyt myös aivan tavallisiin koteihin.
Erikoisimpia tuoleja ei välttämättä ole edes tunnistettu Aaltojen valmistamiksi, vaan niitä on kiikutettu ulkovarastoihin, josta ne ovat saattaneet päätyä myöhemmin myyntiin.
Löytö Paimion parantolasta
Aino ja Alvar Aallon vuonna 1929 suunnittelema ja vuonna 1933 valmistunut Paimion parantola on yksi legendaarisimpia Aaltojen suunnittelemista kohteista. Se on kokonaistaideteos, jossa paitsi itse rakennuksen, myös sisustuksen pienimmissäkin yksityiskohdissa näkyy heidän kädenjälkensä.
Parantolan ohessa myös sen lääkärien asunnoissa oli Aaltojen huonekaluja ja prototyyppejä. Kun parantolaa ja sen kalustoa uusittiin, alkuperäiskalustoa myytiin pois.
Esimerkiksi nuoret arkkitehdit saivat ostaa parantolasta lääkäreiden kotien huonekaluja vuonna 1965. Yksi tällaisesta ostotapahtumasta peräisin oleva tuoliharvinaisuus päätyi lopulta myös Männistön kokoelmiin.
Paimion parantolassa järjestettiin myös kaksi yleistä huutokauppaa 1960–70-luvuilla, joissa kaupattiin vanhoja huonekaluja. Tarina kertoo paikallisten maanviljelijöiden kuskanneen sieltä huutamiaan huonekaluja traktorin peräkärryllä. Tätä esineistöä on tullut myös Männistölle vastaan, ja näitä aarteita voi vieläkin löytyä jostain.
Männistön mukaan vielä nytkin on mahdollista saada kokoon hyvä peruskokoelma Aaltoa, joskin alkupään tuotantoa on yhä vaikeampi saada ja se tulee kalliiksi. Löytöjä voi tehdä, jos on harjaantunut silmä.
Vanha nojatuoli olikin arvokas
Yksi hyvin harvinainen Paimion parantolasta alkujaan peräisin oleva Aallon suunnittelema hybridi-tuoli erikoisella, metallisella kuusenjalkaa muistuttavalla jalalla myytiin jokin aika sitten Tori-kauppapaikalla 105 eurolla ”vanhana nojatuolina”. Tämäkin tuoli päätyi lopulta Männistölle, joskin muutaman välikäden kautta, ja huomattavasti korkeammalla hinnalla.
Myös maastavientikielto, joka huutokaupoissa asetetaan tietyille harvinaisille esineille yhteyteen, hyödyttää suomalaista keräilijää. Hinnat eivät pääse nousemaan liian korkeiksi, kun kansainväliset ostajat loistavat poissaolollaan.
Männistön mielestä on tärkeää, että kulttuurihistorialliset esineet jäävät kotimaahan. Keräily on myös eräänlaista pelastamista.
Jos eteen tulee harvinaisuus, voi Männistö hankkia myös rikkinäisen esineen. Ehjänä säilynyttä ei nimittäin välttämättä ole edes olemassa. Mikäli parempikuntoinen esine tulee myöhemmin vastaan, Männistö korvaa tällä huonompikuntoisen.
Hän on hankkinut kokoelmiinsa myös kaksoiskappaleita. Nämä esineet voivat toimia vaikka vaihtokaupan välineenä, tai ne voi myydä eteenpäin, jotta voi hankkia jotain mieluista. Esimerkiksi Aalto-jakkaroita Männistön kokoelmissa on yli sata kappaletta.
Kokoelma lähes täydellinen
Kokoelma alkaa olla jo lähes "valmis". Männistö kertoo, ettei enää juurikaan etsi mitään aktiivisesti.
Tosin kaksi Alvar Aallon lasivatia, matala ”ankan jalan mallinen” ja toinen ”sydämen mallinen” olisi mukava vielä saada kokoelmaan samoin Aino Aallon suunnitteleman Riihimäen kukan osia. Myös joitain Aino Aallon Bölgeblick-lasiston osia ja värejä puuttuu vielä kokoelmasta.
Aalto-kokoelmaa kartuttaessa mukaan on tarttunut muutakin keräilykohteita kuten Marita Lybeckin keramiikkaa, ryijyjä ja funkkismattoja. Esineiden lisäksi Männistöä kiinnostaa myös Aallon esineistöä valmistaneiden tehtaiden kuten Ekvallin, Kolhon sekä Ahlströmin Varkauden -tehtaan arkistomateriaalit, joista saisi arvokasta tietoa.
Keräily ei ole vain kokoelman kartuttamista. Siihen liittyy paljon muutakin.
”Koskaan ei puhuta siitä, montako tuntia on käytetty per esine – mikä määrä aikaa on mennyt tiedon hankkimiseen, esineiden etsimiseen ja niiden tutkimiseen”, hän kertoo.
Esineiden metsästys on jännittävää. Vuosien mittaan hänelle on kauppias- keräilijäpiireissä tullut nimeä, ja nykyään ihmiset tuovat esineitään myös suoraan hänelle.
Aalto-tuntija jakaa tietämystään
Männistön asiantuntijuus on Aallon tuotannossa omaa luokkaansa. Männistö myös jakaa tietoaan auliisti.
”Olen myös onnellinen toisen puolesta, jos hän on tehnyt hyvän löydön”. Näin voi sanoa vain keräilijä, jonka oma kokoelma on lähes täydellinen.
Männistöltä kysytään usein esineisiin liittyviä arvioita ja mielipidettä. Kysymyksiä satelee somessa, ja huutokauppakamareistakin tulee tiedusteluja.
"Vuosia kyselin Aallon tuotannosta Aalto-museolta, ja nyt asetelma on kääntynyt toisinpäin." Männistö on lahjoittanut museolle kymmenkunta esinettä.
Kokoelma on ollut esillä useassa näyttelyssä aina New Yorkia myöten. Taidehallissa vuonna 2022 ollutta Aallot – Aino ja Alvar keräilijän silmin -näyttelyä keräsi 26 300 katsojaa hieman yli kuukaudessa.
Keräily poiki myös kirjan joitain vuosia sitten. Siihen on kuvattu Männistön kokoelma sinä muodossa kuin se oli syksyllä 2021. Kyseessä on lähes viisisataasivuinen eepos, jossa sekä tietoa että hienoja kuvia keräilyharvinaisuuksista.
Männistön monipuolinen kokoelma koostuu huonekaluista lasiesineistä ja valaisimista, joista osa on suunniteltu julkisiin tiloihin ja joista vanhimmat ovat 1920-luvulta. Yksityiskohtaisista kuvista saa apua esineiden tunnistukseen.
”Olen kirjasta jopa ylpeämpi kuin kokoelmasta”, Männistö toteaa.
Männistö kertoo, ettei missään vaiheessa ole ajatellut Aalto-kokoelmaansa sijoituksena. Vasta vakuutusvaiheessa hän alkoi tarkastella esineitä myös siitä näkökulmasta.
Hänellä on neljä eri varastoa, joihin kokoelma on hajautettu. Taidehallin näyttelyssä esillä olleet esineet on pakattu pahvilaatikoihin, joissa päälle on liimattu kuva, mitä esineitä laatikoista löytyy.
Esineet ovat myös järjestyksessä Excel-taulukoissa. Esineisiin liittyviä kiehtovia tarinoita ei ole kuitenkaan tallennettu. "Ne ovat täällä", Männistö sanoo ja kopauttaa otsaansa.
Keräily on antanut paljon. ”Keräilyn ja kauppiasurani ansiosta olen saanut tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, koteihin ja paikkoihin.”
Kokoelman tulevaisuus on kuitenkin avoinna. "Nyt varastossa olevat esineet olisi hienoa saada jonnekin pysyvästi esille", Männistö miettii.
Pertti Männistön seitsemän vinkkiä Aallon tuotannosta kiinnostuneille
1. Huonekalujen mallit eivät juurikaan muuttuneet vuosien 1935–1965 välillä. Näin niiden ajoittaminen on välillä haastavaa ja vaatii työtä.
2. Vuoden 1965 jälkeen huonekaluissa alettiin käyttää koneellista taivutusta ja erilaisia lakkoja.
3. Yksityiskohdat, mm. erilaiset ruuvit ja työmenetelmät, paljastavat esineen iän.
4. Kankaista voi päätellä jotakin valmistusajankohdasta. Aivan 1930-luvun alussa käytettiin vanhoja kankaita. Ajoittamista vaikeuttaa se, että Artekiin saattoi mennä myös oman kankaan kanssa ja tuoleja voitiin päällystää esimerkiksi toiseen kotona olevaan tyylikalusteeseen sopivaksi, vaikkapa barokkihenkisellä kankaalla.
5. Sota-aikana ja jonkin aikaa sen jälkeen käytettiin päällysteissä mm. paperinarukangasta ja pehmusteena saattoi materiaalipulan takia olla vaikka sanomalehtisilppua. Yleensä meriheinän sijaan käytettiin kuitenkin kutterilastua.
6. Julkisissa tiloissa olleissa tuoleissa on usein merkintöjä. Esimerkiksi maalattu osastonnumero kuten Paimion parantolassa olleissa tuoleissa tai sitten polttokuva tai leima. Kaikkia huonekaluja ei kuitenkaan aina leimattu ja jotkut leimoista ovat saattaneet haalistua näkymättömiin
7. Ja viimeinen tärkein vinkki keräilijälle: kerää sellaista, mikä miellyttää omaa silmää.
Alla kuvia Alvar Aallon Terassitalosta Eurassa. Talo on avoinna kesäkaudella (8.6.–31.8.) ti–su klo 11–17. Pääsymaksu aikuiset 8 e, eläkeläiset ja lapset 4 e, alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.
Kuvat: Esko Keski-Oja
Katja Weiland-Särmälä
Filosofian tohtori, taidehistorioitsija ja esinetutkija
