Taideväärennökset ovat puhuttaneet keräilijöitä vuoden alkupuolella. Keräilijöiden on kuitenkin hyvä muistaa, että väärennöksiä liikkuu paljon myös design- ja antiikkikaupassa.
Keräilyvuoden alku shokeerasi monet keräilijät, kun taideväärennöksiä vuosikymmeniä kaupannut taidekauppias Jouni Ranta paljasti tuoreessa kirjassaan Vilpitön mieli - Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta?, kuinka laajamittaista väärennösten kauppaaminen Suomessa on ollut. Myös antiikki- ja designesineitä väärennetään ja tuunataan paremman hinnan toivossa.
Suomalainen designlasi on keräilijöiden suosiossa, ja tuhansia euroja maksetaan monistakin uniikkikohteista. Mutta yleensä vain, kun niissä on suunnittelijan signeeraus.
Vaikka suunnittelija tiedetään ilman signeeraustakin, sen puuttuminen voi kertoa esimerkiksi siitä, että kysymyksessä on kakkoslaatu. Voi kuitenkin myös olla niin, että signeeraus on vain unohtunut. Ja esimerkiksi käyttölaseissahan signeerausta ei ole.
Signeerauksen puuttuminen merkitsee usein aika paljon halvempaa hintaa, joten joillakin on kiusaus tehdä helppoa rahaa laittamalla esineeseen oikean näköinen signeeraus ja myymällä sen sitten aidosti signeerattuna.
Näihin törmäävät nykyisin jatkuvasti niin huutokauppojen järjestäjät kuin alan jälleenmyyjät. Oikean näköisen signeerauksen tuottavia laitteita ja niiden käyttäjiä kyllä löytyy jopa helpommin kuin hyvien taideväärennösten tekijöitä.
Samoin jotkut aidot matot – joita kaupataan vaikkapa Ghomina tai Beluchina – voivat olla sitä kyllä tyyliltään, mutta tehty esimerkiksi Kiinassa. Toki aitoja mattojahan nekin ovat.
Myös vanhaa venäläistä hopeaa liikkuu väärennettynä. Suomalaiskohteista voidaan puolestaan esimerkkeinä mainita vaikkapa vuoden 1951 olympiaraha ja filatelian puolelta jotkut harvinaiset leimat.
Arvohuutokaupoissa on nykyisin yleensä varsin hyvä tuntemus samoin kuin pyrkimyskin ottaa kaupaksi vain aitoja esineitä, mutta erehdyksiä voi sattua - joissakin tapauksissa tosin myös ”erehdyksiä”.
Restaurointia ja tuunausta?
Vähemmälle huomiolle on myös jäänyt ainakin Suomessa niin öljyvärimaalausten kuin designesineiden korjailu tai voisiko sanoa tuunaus.
Joskus 1970-luvulla itsekin ihastelin erään taidekauppiaan taitavaa arvotaulun paikkausta ilman, että mieleenkään tuli asian eettinen puoli. Hän järjesti eri puolilla Suomea taidemyyntitilaisuuksia, jonne kuljetti autonsa takakärryssä satoja maalauksia, ja silloin tällöin joku terävä esine saattoi puhkaista reiän taulun reunaan tai jopa repäistä liepeen arvotaulusta. Kauppias paikkasi vauriot tuota pikaa ja osasi sekoittaa juuri oikeanlaista väriä, jolla vaurioitunut kohta tuli huomaamattomaksi. Kysyntää tälle palvelulle oli kuulemma laajemminkin.
Designlasi saattaa puolestaan kolhiutua helposti vaikkapa pölyjen pyyhinnän yhteydessä niin, että reunaan tulee lohkeama. Taitavissa käsissä pienet lohkeamat saadaan ehkä hiottua pois niin, että esineen muoto ja mittasuhteet eivät ainakaan näkyvästi muutu.
Toki arvoesineitä restauroidaan museoissakin jatkuvasti, joten kysymys kuuluu, missä on raja hyväksyttävän restauroinnin ja ei-hyväksyttävän korjailun välillä. Onko se vaikkapa restauroijan/paikkaajan/korjaajan ammattitaidossa? Reilua kuitenkin olisi ilmoittaa huutokaupan myyntiluettelossa, että esinettä on korjailtu, jos se huomataan. Näinhän arvohuutokaupat yleensä tekevätkin.
Selvää huijausta kuitenkin on, jos antiikkimiekkoja tehdään tunkemalla hetki sitten taottuja kompostiin muhimaan muutamaksi kuukaudeksi. Tai jos upouusia itämaisia mattoja vanhetetaan vetämällä niitä auton perässä pitkin aavikkoa. Molemmista on havaintoja.
Keräilijöiden on siis syytä olla valppaana. Jos omat tiedot eivät riitä tunnistamaan väärennöksiä, kannattaa ostaa vain luotetuista alan liikkeistä tai huutokaupoista tai hakea asiantuntija-apua. Varmuudesta kannattaa usein maksaa hieman lisähintaa.
Toisaalta vain häviävän pieni osa huutokaupoissa tarjolla olevista kohteista on väärennöksiä.
Alkuvuoden huutokaupoissa riittää tarjontaa
Alkaneen vuoden huutokaupat ovat vähitellen käynnistyneet, ja niissä riittää kyllä aitojen esineiden tarjontaa. Lähiajan seuraavat arvohuutokaupat ovat: Helander 28.1., tamperelainen Annmari´s 29.1.ja lempääläinen Aleksi 19.2.
Huutokaupoissa tarjolla olleista harvinaisuuksista mainittakoon Hagelstamin kuukausihuutokaupassa myynnissä ollut vanha Harley-Davidson-moottoripyörä, joka oli peräti ajamaton. Lähtöhinta oli 16 000 euroa, mutta siitä tarjottiin vain 5 000 euroa, joten pyörä jäi myymättä. Ilmeisesti mahdollisesti kiinnostuneet eivät olleet tietoisia myyntitapahtumasta.
Hagelstamin militaria-erikoishuutokauppa sen sijaan tavoitti hyvin keräilijät, ja esimerkiksi kolmesta venäläisestä miekasta tai sapelista maksettiin yli 5 000 euroa kustakin.
Suomen Filateliapalvelun tammikuun loppupuolella päättyneessä online-huutokaupassa oli myynnissä mielenkiintoinen erä valtion palkinto-obligaatioita sotavuodelta 1942. Ne ovat Väinö Tannerin allekirjoittamia. Tannerhan oli tuolloin valtiovarainministerinä. Palkinto-obligaatiot olivat valtion lainapapereita, joiden pääoma yleensä maksettiin takaisin, muttei korkoja. Houkutteleviksi ne teki mahdollisuus voittaa arpajaisissa, joihin jokainen obligaation lunastanut osallistui. Tässä ne muistuttivat raha-arpaa.
